Ärhäkkä AC/DC puhdisti korvat

Youngin veljekset Angus ja Malcolm soittavat rockia juuri oikein – täysillä ja suu auki. Vaikka AC/DC:n eläkeikää lähestyvien äijänretaleiden Tampereen-keikassa maistui rutiini, hommassa oli tarpeeksi iloa ja intohimoa.

Teksti: Tomi Nordlund, kuvat: Jarmo Katila (www.moshpit.fi)

AC/DC
1.6.2010 Tampere, Ratinan stadion

Vuodesta 1973 meuhkanneiden rocklegendojen show on nykyisellään kuin teatteriesitys, joka toistuu ilta toisensa jälkeen lähes samanlaisena. AC/DC:n miehistö hyppäsi lavalle vähän iltayhdeksän jälkeen liekkisateen saattelemana ja veivasi menemään kellontarkkaa bluespohjaista hard rockiaan noin kahden tunnin ajan.

Maailman parhaasta lätkärockista oli aidosti hauska nauttia livenä. Keikkakokemus oli tärisyttävä ja korvakäytäviä puhdistava. Moisilla desibeleillä en ole aiemmin tainnut kuulla rockia soitettavan.

32 000 -päinen Ratinan stadionin yleisö eli etenkin hiteissä mukana voimakkaasti, vaikka suomalaisia ei kaikkein tomerimmiksi konserttielämöitsijöiksi voi kehua. Nyrkit pysyivät kuitenkin kiitettävästi tanassa ja mekkalaa piisasi.

Vaikka AC/DC vieraili Suomessa juuri viime kesänä, kyllästymisestä ei tietenkään ollut tietoakaan. Eipä tällaisen shown tuijottamiseen yksinkertaisesti voi leipääntyä.

Tosin, joka kerta kun seuraavan kappaleen esiteltiin olevan bändin uusimmalta Black Ice -levyltä (2008), aplodit olivat järjestään vaisummat. Niinpä niin, vaikka esimerkiksi keikan avannut Rock N’ Roll Train on loistobiisi, kansa halajaa hittejä.

Pääosin materiaali kuitenkin asettui siististi vuosien 1975 ja 1981 väliin. Bändin innottomuudesta muokata tuttua ja turvallista settilistaansa jaksetaan aina valittaa, mutta saatiinpa Suomessa sentään kuulla harvinaisehko High Voltage, jota aussirokkarit eivät ole esittäneet livenä aikoihin.

Settiin sisältyi Hard As a Rockia ja muutamaa muuta klassikkoa lukuun ottamatta kaikki oleellinen. Neljäntenä soitettu ysärianthem Thunderstruck oli ensimmäinen riehaannuttaja.

Käsittämättömän hienosti jyrisivät myös muun muassa Hells Bells, T.N.T., You Shook Me All Night Long ja maailman ehkä kovimmalla rockriffillä etenevä saarnausralli Let There Be Rock, joka oli varsinaisen setin viimeinen veto.

Biisin välissä Young ehti vielä nousta hissiin ja tilutella äimistyttävän kymmenminuuttisen kitarasoolon.

Lavarakennelmat ja valot eivät päässeet auringonpaisteessa täysiin oikeuksiinsa, mutta siitä huolimatta esitys oli visuaalisestikin hulppea. Hells Bellsissä bändin lätsäpäinen kähisijä Brian Johnson luonnollisesti kiikkui valtavassa kellossa, ja Whole Lotta Rosiessa lavan taakse ilmestyi iloluontoinen puhallettava emäntä.

Keskellä tannerta jökötti vähintään 50-metrinen ”catwalk”, jossa ravasi huippumallien sijaan suorastaan sarjakuvamaiselta näyttäviä, vauhdikkaita ikirokkareita. Etenkin bändin piskuiset päämaestrot Johnson ja Angus Young olivat pirullisen hellyttäviä ilmestyksiä.

Totuuden nimissä on silti sanottava, että oli keikassa puuduttavatkin piirteensä. Niin sanotuissa rivibiiseissä bändin vahvuudet alkoivat muuttua heikkouksiksi. Mielikuvituksetonta ja kovin yksinkertaista jyystöähän tuo AC/DC:n musiikki oikeastaan on. Sellaista, että tyhmempikin ymmärtää.

Mutta eipä siinä, hieno keikka kaikesta huolimatta. Encoreina tykitettyjen Highway to Hellin ja For Those About to Rock (We Salute You):n jälkeen yleisöä hellittiin vielä ilotulituksella.

Räiskeen keskellä sitä alkoi jo pikkuhiljaa pohdiskella, mitähän ne Ratinaan ensi kesäksi keksivät. Eikun Aerosmithiä kehiin, kiitos!