Seikkaileva muusikkomme Bon Jouni jatkaa reissaamista kitara olallaan tuolla kaukana jossakin. Kiertueblogin edellisessä osassa mies vietti nomadielämää Mongoliassa, nyt on edessä Kiina ja sen pääkaupunki Peking.
Teksti ja kuvat: Bon Jouni
Bon Jounin reppureissukiertueblogi: Venäjä, Mongolia, Kiina, Vietnam, Kambodza, Laos, Thaimaa
Aavekaupungissa Laosissa 24.1.2013
Siperian kylmyys, karuus, koruttomuus ja kauneus raapi pysyvät jäljet reppureissaajan selkäpiihin. Unohtumattomat keikat ja kreisit uudet tuttavuudet jättivät palavan halun tehdä comeback heti kun mahdollista. Silti saapuminen Pekingiin tuntui kuin olisi palannut takaisin sivilisaation pariin. Ja mikä parasta, paukkupakkanen loisti poissaolollaan.
Kiinan musiikkibisnes on vielä pahasti lapsen kengissä. Asiaa ei helpota, että piratismin osuus markkinoista hipoo lähes sataa prosenttia. Etelä-Korean poksahtaessa pop-taivaalle Gangnam Stylen saattelemana on Kiinakin pikkuhiljaa herännyt horroksesta. Ankeaan tilanteeseen onkin odotettavissa muutos Pekingin kaupungin investoidessa rapiat miljardi puntaa kunnianhimoisen musiikkilaakson rakentamiseen (linkki lähteeseen). Tällä hetkellä laaksossa tönöttää vain Maon aikakauden maatiloja ja kaaliviljelmiä, mutta kymmenessä vuodessa sinne nousee musiikkikouluja, keikkapaikkoja, hotelleja ja studioita. Otapa Arhinmäki tuosta mallia!
Musalaakson vielä rakentuessa keikkapaikka piti löytää kuitenkin harvojen liveakteja tarjoavien baarien joukosta. Peking on joka suhteessa aivan käsittämätön jättiläinen. Kaupungin haltuunottoa auttoi kuitenkin oleellisesti, että oppaaksi tarjoutui sittemmin kuopatuissa Jerkstarsissa ja Lion Zaroossa vaikuttanut kitaristi Timo Haavisto.
Aito kiinalainen cowboy Eric.
Timo oli Pekingissä asustellessaan tutustunut baariin nimeltä CD Blues, jonne keikkoja buukkasi rautaisella otteella lempeä herrasmies nimeltä Big John. Keikka natsasi ja Timo lupautui sekunnin reenien jälkeen vielä hyppäämään mukaan lavalle. Odottamattoman roolin soitteloissa otti myös illan housebändin kitaristilaulaja, aito kiinalainen cowboy Eric.
Big John antoi puolen tunnin setille siunauksensa ja lampsimme bäkkärille fiilistelemään meitä edeltävää ranskalaisen kikkailufunk-yhtyeen keikkaa. Peukkubasso vaikeni ja oli aika nousta lavalle. Tupa oli täynnä ja snadi keikkatutina valtasi kehon. Jännitti ihan helvetisti.
Pääsimme miltei estradille asti, kun idän lehmipoika tuli ilmoittamaan, että talon orkesteri soittaisi vielä pari biisiä ja kutsuisi meidät sitten lavalle. Eric nappasi erehdyttävästi Timo Taikuria muistuttavan ja tulipunaiseen sifonkipaitaan sonnustautuneen Earlin mukaansa ja aloitti yli-innokkaan geneerisen bluesränkytyksen. Mainiota ranskalaista rytmiryhmää selvästi katsomaan tullut yleisö alkoi pikkuhiljaa kaikota. Voihan muna!
Muutaman jamibiisin jälkeen meidät päästettiin vihdoin stagelle ja aloitin ensimmäisen biisin vain huomatakseni, että miksaaja oli unohtanut taustamusan päälle. Jäljelle jäänyt yleisö näytti kaikesta huolimatta kuitenkin nauttivan olostaan ja Timon (ei siis se taikuri, vaan Haavisto) liittyessä mukaan seuraavaan biisiin omakin fiilis alkoi olla kotoisampi.
Keikan jälkeen maistui olut.
Emme kuitenkaan tajunneet, että kunnioitettavalla egolla varustetulle paikalliselle staralle Ericille ei oltu ilmoitettu meidän keikasta etukäteen mitään. Toisen biisin lopussa hermostuneen oloinen cowboy ei enää pysynyt nahoissaan vaan syöksyi lavalle, tarrasi läskibassoon ja alkoi vetää vimmatusti avantgardemaista sooloa. Saimme kuitenkin kappaleen yhteistuumin päätökseen häkellyttävän sooloilun saattelemana.
Tokana soitettuun Please Don’t Fuck Me Upiin loppui myös keikka ja alkoi mystiset bluesjamit ranskalaisen rytmiryhmän ja paikalle saapuneen jenkkinuorukaisen liittyessä joukkoon. Yleisö alkoi harventua ja parin biisin jälkeen päätimme lähteä bisselle puimaan hämmentävää kokemusta. Opimme, ettei koskaan kannata kyseenalaistaa kiinalaisen rokkicowboyn egoa.
Eeppistä reissua voi seurata myös siitä tehtävän Pakomatkaajat-matkaohjelman blogissa.