Ei odotuksia, vaan iloisia yllätyksiä – haastattelussa The Hearingin ja Pintandwefallin Ringa Manner

The Hearing -nimellä musiikkia tekevä ja Pintandwefallissa soittava RINGA MANNER on tullut suomalaisen indiemuusikon perikuvaksi: lukuisia projekteja, vielä enemmän keikkoja ja asenne, että tekeminen on aina tärkeämpää kuin osaaminen.

Markus Paajala

Mitä indie tarkoitaa sinulle?

”Sitä, ettei tarvitsisi hirveästi miettiä rahavirtoja tai myyntipaineita. Tai että levysopimus voi olla kuusi sivua tai suullinen, eikä sitä tarvitse stressata.”

Millaisilla mittareilla mittaat omaa menestystäsi?

”En vilpittömästi sydämestäni odota, että musiikillani saavutetaan mitään. Olen joka kerta tosi onnellinen, jos levyäni soitetaan radiossa. Tai joku haluaa tehdä musavideon, ja pääsen sen avulla johonkin keikalle. Ei ole odotuksia, on vain iloisia yllätyksiä.”

Miltä se tuntuu, jos ihmiset eivät huomaa, mitä teet?

”Indietasolla se on epätasaista, mikä sattuu kenenkin silmään milloinkin. Minusta tuntui, että eka levyni jäi vähän promoamatta. Mutta se ei kaada maailmaani, jos joku julkaisuni menee tyypeiltä vähän ohi. Tai no ehkä minuutiksi joskus huonona hetkenä. Minulla on pitkäjänteinen suunnitelma, että teen tätä johdonmukaisesti, jolloin suurempi määrä ihmisiä kuulee minua väistämättä edes kerran. Siinä
vaiheessa, kun olen tehnyt tätä 40 vuotta, keikalla olleita tai levynostajia voi olla enemmän.”

Miten suhtaudut ajatukseen biisien kirjoittamisesta muille?

”Suopeasti. Niistä sanoituksista, joita kirjoitan itselleni, minun on vaikea kuvitella, että joku muu voisi kokea olonsa kotoisaksi niiden kanssa. Mutta minusta on ollut tosi kivaa ja helppoa, jos jollain on biisi, melodiaidea ja vähän jotain faux-English-mutinaa, ja siihen tarvittaisiin sanat. Ja kun ajattelin tehdä kolmannen Hearing-levyn yksin, niin tulee otettua selkoa tuotannollisista jutuista. Olen seurannut ihmisiä 10 vuotta olan yli, joten tiedän, miten kaikki tapahtuu. Ja kun teen enemmän, se tulee väistämättä tutuksi. Kun minulla on tarpeeksi itsevarma olo, olisi tosi kiva tehdä muille biisi-biisejä, säveltää tai tehdä taustoja. Olen ajatellut, että sanon sen silloin tällöin ääneen, suljen sieluni silmät ja annan asioiden mennä omalla painollaan.”

Sinulla on hirveä määrä projekteja. Miten hyvä olet sanomaan ”ei”?

”Minulla on aika tiukka seula ein sanomiselle. Keksin usein itselleni pätevät syyt tehdä feat-hommia, miettiä sanoituksia jonkun tyypin kanssa tai laulaa jossain mainoksessa. Tykkään tehdä paljon ja kivojen tyyppien kanssa. Kyllä johtaa minut useammin sellaisiin tilanteisiin.”

Olet tehnyt yli 50 soolokeikkaa vuodessa. Voiko Suomessa keikkailla liikaa?

”Mielestäni ei voi, koska aina tulee uusia kuulijoita. Mutta olen kyllä saanut huutia keikkamyyjältä, kun olen mennyt itse sopimaan keikan jonnekin kaverin bileiden jatkoklubille, ja sitten on kolmen viikon päästä ollut Loosen-keikka. Luuhaisin vaan keikoilla kaikki päivät, jos se olisi mahdollista. Ne ovat tilanteita, joissa biisini elävät. Ei ole väliä, paljonko ihmisiä on, kunhan teen tasalaatuisia keikkoja.”

Jos ihmisiä ei ole, miltä se tuntuu?

”Pienin soolokeikkayleisöni oli kaksi maksanutta asiakasta. Keikan jälkeen oli sellainen ’mitä mä teen väärin’ -olo, mutta se menee aina nopeasti ohi. Nuokin kaksi tyyppiä olivat sellaisia, jotka järjestivät jotain firmabileitä, niin sain rahakeikan. Silloin kun meillä oli Pintandwefallin kanssa ihan hulluna keikkaa 2007–09, se oli rokkikoulu, jossa oppi tajuamaan, että on ihan sama pyörtyykö joku lavalle, katkeaako kieli, meneekö joku rikki vai onko yleisössä kaksi ihmistä. Se on sitten aina se keikka, missä Sannalta katkesi E-kieli ja meille tuotiin maitoa lavalle shottilaseissa. Tai se keikka, mistä kaikki lähti menemään kesken biisin. Aina niistä saa jonkun anekdootin.”

Täytyykö sinun pitää itsestäsi enemmän meteliä kuin olisi mukavaa?

”Höpöttelen mielelläni tyyppien kanssa haastiksissa, mutta niiden ulkopuolella olen aika möllö ja private person. Kyllä sitä joutuu vähän pinnistelemään, että muistaisi sanoa ääneen mitä on tekemässä ja laittaa jotain tiedotteita. Bändisivuilta voi löytyä, että olen Jyväskylässä, ja sitten kun äiti lähettää viestin että tuletko syömään, joudun vastaamaan, että olen Italiassa.”

Mitä Ringa Manner olisi sanonut 11 vuotta sitten, jos hänelle olisi kerrottu, että Pintandwefall toimii yhä?

”’Eiih, eikä!’ Olisin ollut mielissäni, mutta todella epäuskoinen. Olin aikanaan ihan varma, että minun ei kannata edes yrittää. Musiikilla ei elä, vaan minun kannattaa pitää se harrastuksena ja mennä johonkin sihteerikouluun. En olisi pitänyt mahdollisena edes sitä, että olen yhä ystävä samojen tyyppien kanssa ja pönttöillään vaan jotain levyille. Päätimme neljä vuotta sitten, että olemme Suomen Rolling Stones emmekä vain kuole.”

Onko musiikin tekeminen ja keikkailu soolona yksinäistä?

”Toistaiseksi levyt eivät ole olleet yksinäisiä tehdä, mutta keikkailu sen sijaan on. Tykkään hulluna, jos joku kutsuu minut johonkin, on tekemistä ja saan nähdä paikkoja, joita en muuten näkisi. Mutta yksin matkustaminen ja etenkin lentokoneessa istuminen on maailman väsyttävintä ja musertavinta. Silloin joutuu koko ajan olemaan omien ajatustensa kanssa, mikä on ärsyttävää, jos on taipuvainen silloin tällöin dissaamaan itseään. Minusta on tullut aika hyvä optimoimaan, miten stressiä saa vähennettyä, mutta jos en nauttisi keikoista edes 70:tä prosenttia nykyisestä, en jaksaisi tätä. Näiden 11 vuoden aikana minulla on kuitenkin ollut vain yksi keikka, joka ei tuntunut sen arvoiselta.”

Oliko itsetuntokikka aloittaa Pintandwefallissa uusilla soittimilla?

”Sen pointti oli aluksi, että mennään nolaamaan itsemme. Siinä sai huutaa ja soittaa väärin. Siinä ei ollut mitään, mikä voisi mennä pieleen, koska se oli metakkaa ja höyryjen­päästelyhetki ja fuck you sille, miten musiikkilukioympäristössä kaikki haluavat soittaa oikealla tekniikalla ja nopeasti.”

Onko se rohkaissut myös jatkossa?

”Pinttien takia minua ei ole koskaan pelottanut tarttua mihinkään soittimeen. Se on ollut ihan konkreettinen asia, että jokaisessa soittimessa on vähintään yksi biisi sisällä. Vaikka siitä ei saisi enempää irti, siinä on vähintään yksi juttu, jonka voi löytää heti ja josta voi tehdä yhden biisin. On eri asia harjaannuttaa itseään musiikkiin kuin soittamiseen.”

Haastattelu julkaistu Rumbassa 1/17.