Hiljainen sota ajan henkeä vastaan – essee Jukka Nousiaisen albumista Jukka Nousiainen

Esseekokoelma vuoden 2016 tärkeimmistä albumeista. Niko Peltonen kirjoittaa Jukka Nousiaisen eponyymista levystä.

Pari vuotta sitten kirjoitin Rumban verkkosivuille pitkän artikkeliparin 1990-luvun ja 2000-luvun alun suomirock-sukupolvesta. Lopetin sen pohtimalla, onko mitään suomirockia yleensä enää olemassakaan. Ilmaus tuntuu kantavan mukanaan suuren suosion ja yhdistävien sukupolvikokemusten vaatimusta. Tällaiset tarinat syntyvät nykyään kulutustuotteeksi tehdyn popmusiikin piirissä. Niistä puuttuu auteur-ääni, joka hallitsi suomirockia Juicesta Yrjänään. Sellaisesta on ehkä tullut epämuodikas tai irrelevantti yhtä hyvin ”suuren yleisön” kuin ”mielipidejohtajien” keskuudessa.

Tietynlainen tekemisen tapa ei kuitenkaan ole kuollut, vaikka se onkin paennut marginaaliin. Jukka Nousiaisen viime vuosina rakentunut kulttisuosio perustuu oleellisesti siihen, millaisena hänen toimintansa näyttäytyy: kompromissittomana, täysin omaehtoisena ja varsinkin sooloartistina vahvasti hänen tekijäpersoonansa läpi suodattuvana. ”Ulkopuolinen” on likimain kaikissa taidemuodoissa hellitty myytti. Siihen ehkä suhtaudutaan 2000-luvulla epäluuloisesti, mutta se vetoaa sitäkin voimakkaammin silloin, kun kliseelle tuntuisi olevan katetta.

Nousiaisen tarpeellisuudesta kertoo sekin, että hänen saamansa suitsutus on tavallaan ollut koko ajan vähän etunojassa hänen tuotantoonsa nähden. Räjäyttäjillä on arvonsa lähinnä livespektaakkelina. Huonoa seuraa -soololevy (2014) tuntuu saamaansa hehkutukseen nähden vähän epätasaiselta, vaikkakin monin paikoin loistavalta. Jytämimmienkin jyräys jäi levyllä hieman puolitiehen.

En kuitenkaan asetu paremmintietäjän rooliin, sillä intoilin kahdesta viimeksi mainitusta siinä missä muutkin.

Nimettömän, alun perin kasettina keväällä 2016 julkaistun soolon myötä kävi nopeasti selväksi, että Nousiaisen laulunkirjoitus ja laulujen toteutus ovat saavuttaneet aivan uudet korkeudet. Hän tuntuu pyrkineen ensimmäistä kertaa ehjään kokonaisuuteen, vanhanaikaiseen todella hyvään albumiin, joka muodostaa oman suljetun maailmansa. Ja hän on onnistunut siinä mykistävän hyvin.

Mittasuhteiltaan maltillinen levy sisältää kahdeksan kappaletta, joista oikeastaan jokainen on muotopuhdas klassikko. Kaikkein parhaat – Lonely Rider, Manuaalit hukassa, Kohti kaukaista tähteä – iskevät häikäilemättömän suoraan sinne olennaisuuden syvään ytimeen, jossa laulun tekoajankohta kadottaa merkityksensä. Ne eivät edusta mitään vuosikymmentä, vaikka tavallaan niiden voi sanoa kuulostavan enemmän esimerkiksi 70-luvulta kuin 2010-luvulta.

Jukka Nousiainen on kuitenkin kaikkea muuta kuin retroa ja enemmän kuin vain virheettömän kaunis lauluntekijälevy. Se on yhden elämännäkemyksen kiteytymä, joka sotii hiljaisella tavallaan ajan henkeä vastaan. Nimenomaan tämä tekee siitä tärkeän levyn. Pyrkimys on pois maailman melskeestä kohti ajatonta, oleellista ja aidosti merkittävää: luontoa, rakkautta, kauneutta pienissä asioissa, dialogia oman itsensä kanssa. Kohti sitä kaukaista tähteä.