”Hylkimisreaktiostani huolimatta on paljon sellaista, mitä sinussa kadehdin” – Musiikkitoimittajan avoin kirje power metalille

10.10.2014

Anna Brotkin on Rumban avustaja, joka kuuntelee sujuvasti musiikkia laidasta laitaan – metallia lukuun ottamatta.

Brotkin on kirjoittanut Rumban verkkosivuille keikka-arvioita esimerkiksi Vilna Music Weekistä, Jennie Abrahamsonista, Pori Jazzista ja Stevie Wonderista, mutta heavykeikoille häntä ei ole Rumba-asioissa saatu.

Syyskuussa Brotkin vieraili kuitenkin power metal -yhtye Edguyn keikalla Helsingin Tavastialla ja päätti selvittää hieman välejään tämän kummallisen musiikkityylin kanssa. Ja mikäs sopisi selvittelyn apuvälineeksi paremmin kuin trendikäs avoin kirje? Lue alta, millaisia ajatuksia sankarimetalli indiemusiikin ystävässä herättää.

Moi power metal!

Ei olla tavattu pitkään aikaan, joten ajattelin kirjoittaa sinulle kirjeen. Tai itse asiassa kävin kyllä toissaviikolla livenä vakoilemassa, mitä sinulle oikein kuuluu. Ilmeisesti aika lailla samaa kuin kymmenen vuotta sitten, kun edellisen kerran kohdattiin. Et ehkä huomannut minua, mutta siellä olin: Tavastian perukoilla, Edguyn keikalla. Kun muut nostivat kätensä ilmaan ja huusivat olevansa kruunun puolustajia, minä katsoin lavalle ja mietin, että mitä ihmettä.

Jos ystäviltäni kysytään, olen ehkä epätodennäköisin Edgyun keikalle menevä ihminen. Totaalisen ulkona kohdeyleisöstä. Siksihän sinne oli juuri mentävä. Maailmassa on asioita, joita en ihan ymmärrä mutta joita haluaisin ymmärtää, ja yksi niistä on metallimusiikki.

Sen varmaan tiedätkin, etten ole koskaan tykännyt sinusta. Tai oikeastaan mistään metallista. Mutta silti olen tahtomattanikin kasvanut tahdissasi. Isoveljeni levyhylly oli osa musiikkikasvatustani ja siellä oli, sikin sokin Bowien ja Pekka Strengin kanssa, iso läjä Helloweenia ja Hammerfallia, Manowaria ja Iced Earthia. Tunnen satoja edustajiasi edelleen nimeltä.

Pelkkä audioaltistuminen ei kuitenkaan riittänyt, vaan vuonna 2004 lähdin veljeni mukana Edguyn keikalle Nosturiin. Se oli osa diiliämme: vastavuoroisesti hän tuli kanssani jazzkeikalle. Perinne katkesi muutaman vuoden jälkeen, mutta sen taustalla oli ajatus siitä, että välillä on ihan hyvä käydä epämukavuusalueella.

Hylkimisreaktiostani huolimatta on paljon sellaista, mitä sinussa kadehdin, kuten vaikkapa faniesi omistautuneisuutta. Edguyn keikalla puolet jengistä tepasteli Edguyn t-paidoissa. Matthew E. Whiten keikoilla ei näy Matthew-paitoja. Noin alleviivatussa fanittamisessa on jotain hienoa ja rehellistä. T-paita kertoo kenen puolella olet ja mitä puolustat. (Uskon, että jopa se ironinen Tiktak-paita kertoo, että kantajan mielestä Tiktakissa on jotain hienoa.)

On myös myönnettävä, että osaat rakentaa kliimakseja. Edguyn Tobias Sammet pitkitti ja pitkitti biisiensä kohokohtia, ja venyttämisen päätteeksi koko sali huusi täyttä kurkkua mukana. Fanisi ovat myös empiiristen havaintojeni perusteella keskimääräisesti parempia laulajia kuin indieyleisöt (joka ei johdu siitä, että volyymi on isompi). Sinussa on myös taipumusta huumoriin, vaikka moni toisin väittääkin. Kun Sammet vaihtoi lavalla vaatteita (kyllä, näin tapahtuu), sen aikana soi tahallisen köpöinen hissijazz. Olisiko jazzbändillä huumorintajua soittaa sukkahousuheviä alkunauhanaan? En tiedä.

Uskon, että fanisi rakastavat sinua, koska tarjoat todellisuuspakoa. Laulat taisteluhevosista, valtikoista ja kilvistä aikana, jolloin kaikki on muovia, talouskriisi on totta ja nuorisotyöttömyys jyllää. Sinun kanssasi ei mietitä vuotta 2014. Et käänny sisäänpäin ja surkuttele itseäsi, vaan tarjoat samaa loputonta itseensä uskomisen hypeä kuin vaikkapa Cheek.

Myönnän kuitenkin, että aina en edes halua ymmärtää sinua. Luultavasti sinä et ymmärrä minua, eikä meidän tietysti tarvitsekaan. Olet varmasti onnellisempi ilman minun ymmärrystäni.

Vaikeinta kanssasi on se, etten osaa päättää, oletko tosissasi vai et. Varmaan nyt kysyt, että miksi pitäisi olla tosissaan, mutta väitän, että esimerkiksi 20-vuotisen bändiuran aikana alkaa sellaiseenkin jo olla tarvetta. Olenko minä huumorintajuton kun en ymmärrä tätä, vai onko tämä genre huumorintajuton laulaessaan otsasuoni kovana kunnian miekoista? Pakko myös sanoa, että Edguyn Love Tygerin kertosäe on niin ihmeellistä Disney-heviä, että ihmettelen, miten lapsiyleisöt eivät ole löytäneet paikalle tai miten aikuisyleisö ei ihmettele, että miten heitä oikein kohdellaan. Biisi kuulostaa nimittäin ihan Pelastuspartio-lastenohjelman tunnarilta.

Sydänystäviä meistä tuskin koskaan tulee, mutta ehkä kavereita, jotka sietävät toisiaan. Nyt olemme kaukaisia tuttuja, jotka nauravat toisilleen selän takana. Sellainen ei ole kivaa ja vie turhaan energiaa. Jään odottamaan vastaustasi,

Terveisin,

Anna

Lisää luettavaa