Ilta-aurinko tulvii sisään Helsingin Johanneksenkirkon ikkunoista ja maalaa kirkon kuluneet puupenkit keltaisiksi. ”God is in the house”, Nick Cave sanoisi, eikä syyttä. Tuntuu kuin jokin korkeampi voima olisi saapunut todistamaan laulaja-lauluntekijä Mikko Joensuun käynnissä olevaa Amen 1 -levynjulkaisukonserttia.
”Jumala on palannut” moderniin maailmaan postmodernistisen kurituksen jälkeen, John Micklethwait ja Adrian Wooldridge kirjoittivat The Economist -lehdessä vuonna 2009. Kirjoituksen ydinsanoma oli, että uskonnollisuus on lisännyt suosiotaan kaikkialla maailmassa sekularisoitunutta Länsi-Eurooppaa lukuun ottamatta.
Kristillinen lähetystyö, jota erityisesti Yhdysvaltain protestanttiset järjestöt harjoittavat, on kiihtynyt kahden viime vuosikymmenen aikana. Buddhalaisuus on tehnyt paluun Kiinassa, missä on 1980-luvun alkupuolelta lähtien (uudelleen)rakennettu tuhansia temppeleitä ja luostareita. Hindulaisuus on perustanut järjestöjä ryhdistämään uskoa ja vahvistamaan moraalista maailmankatsomusta. Islam on levinnyt yhä laajemmalle, kun Persianlahden valtiot ovat panostaneet uskonnollisen materiaalin levittämiseen ja uusien moskeijoiden rahoittamiseen Länsi-Afrikasta Keski-Aasiaan ja Eurooppaan.
Hengellisen musiikin traditio voi sekin suhteellisen hyvin. Maailman suurin musiikkimarkkina-alue Yhdysvallat puskee jatkuvasti listoille uskonnollisesti latautunutta countrya ja folkia, jossa Jumala näyttäytyy vuoroin Teksas-hymyisenä hyvänä jätkänä, vuoroin syntisten luusereiden sylkykuppina. Gospelia levyttäneiden amerikkalaisartistien lista on loputtoman pitkä ja ulottuu aina Elviksestä Johnny Cashiin sekä Hank Williamsista Dolly Partoniin.
Suomessa hengellinen musiikki on toistaiseksi elänyt seurakuntien sisällä. Se ei ole noussut osaksi populaarikulttuuria muun muassa siksi, että musiikissa on keskitytty pikemminkin uskontoon kuin uskoaan käsitteleviin ihmisiin. Silloinkin, kun gospel on noussut suuremman yleisön tietoisuuteen esimerkiksi Mikko Kuustosen tai Tabula Rasasta tutun Jukka Leppilammen hahmossa, se on kompastunut musiikintekemisen perisyntiin: huonouteen.
2000-luvun kuluessa ilmapiiri on jossain määrin muuttunut. Siitä ovat osoituksensa Joose Keskitalon, Lauri Ainalan ja Mikko Joensuun kaltaiset indieartistit, jotka ovat tuoneet uskonnollisen tematiikan osaksi kunnianhimoista säveltaidetta.
Joose Keskitalo on vuodesta 2004 julkaissut laulelmallisia lo-fi-kappaleitaan, joissa vanhatestamentilliset visiot yhdistyvät rujoihin tarinoihin hautausmaista, jotka vetävät käteen. Paavoharjusta tuttu Lauri Ainala taas julkaisee syyskuussa ambient-drone-tyylisen soolodebyyttinsä Orpokotijuhlat saarella, joka pohjautuu uukuniemeläiseen virrenveisuuseen. Uukuniemeläisyys on 1800–1900-lukujen taitteessa syntynyt Suomen evankelis-luterilaisen kirkon herätysliike, jonka vuotuisiin orpokotijuhliin Ainalan suku on osallistunut vuodesta 1916.
Soolouraa vuodesta 2008 tehnyt Mikko Joensuu julkaisi toukokuussa ensimmäisen osan Amen-levytrilogiastaan. Trilogian toinen osa ilmestyy syksyllä ja kolmas ensi keväänä.
Uskonnollista kuvastoa huokuvan Amen 1 -levyn julkaisukonsertti veti Johanneksenkirkon täyteen väkeä. Samalla se synnytti mielikuvan, että hengellisellä musiikilla menee Suomessa paremmin kuin aikoihin.
Tarinassa on kuitenkin yksi särö: Mikko Joensuu ei enää usko Jumalaan.
Mikko Joensuu syntyi helluntailaiseen perheeseen Alajärvellä vuonna 1986. Helluntailaisuus on kristinuskon suurin protestanttinen suuntaus, ja se tuli Suomeen 1910-luvulla norjalaisen metodistipapin Thomas Ball Barrattin vaikutuksesta. Liikkeellä on Suomessa noin 46 400 jäsentä.
Lapsena Joensuu kävi helluntailaisten sunnuntaikokouksissa viikon tai parin välein. Tuolloin seurakunta ei vielä symboloinut hänelle muuta kuin yhteisöä muiden joukossa.
”Seurakunnassa tapasi paljon ihmisiä, joista suurin osa oli sukulaisia, tuttavia tai perhetuttavia. Se oli positiivisessa mielessä vain yksi leikkipaikka tai yhteisö, joka kokoontui tietyn asian äärelle”, Joensuu sanoo.
Usko alkoi saada konkreettista merkitystä Joensuun elämässä 10-vuotiaana.
”10-vuotiaasta 15-vuotiaaksi keskityin uskoon ja Jumalaan täysillä. Se oli hyvin todellista ja voimaannuttavaa. Se ei ollut mitään harrastelua tai yhteisössä hengailua, vaan koin oikeasti olevani osa suurempaa suunnitelmaa.”
Teini-iässä moni alkaa kyseenalaistaa vanhempiensa arvoja ja epäillä uskontojen tarjoamia maailmanselityksiä. Joensuulle näin ei tapahtunut. Hän oli vielä yläasteellakin aktiivinen seurakunnassa ja yritti muun muassa käännyttää luokkatoveriaan Matti Ahopeltoa, joka soittaa nykyisin Siinaissa ja Zebra and Snakessa.
”Kun tutustuin Mattiin seitsemännen luokan alussa, vietettiin paljon viikonloppuja niin, että Matti istui kivellä ja joi siideriä laukusta samalla, kun minä kerroin sille Jeesuksesta. Näin tapahtui useita kertoja! En usko, että kumpikaan meistä näki siinä mitään ongelmaa, vaikka olinkin ehkä se aggressiviisempi osapuoli, heh. Me oltiin vain erilaisia”, Joensuu sanoo.
Kokiko Joensuu itse olevansa erilainen?
”Kyllä minä koin, että uskovaisena oleminen Alajärven kokoisessa kaupungissa oli varsinkin yläastemaailmassa vähemmistössä olemista. Erilaisuuden kokemukseni ei kuitenkaan johtunut pelkästään siitä. Olin myös Alajärven yläasteella ainoa, jolla oli esimerkiksi pitempi tukka. Jos ulkopuolisuuden tunteesta puhutaan, erilaisia nuoria riittää hyvin monella tavalla.”
Ensikosketuksensa musiikkiin Joensuu sai helluntailaisuuden kautta. Lapsena hän kilpaili kavereidensa kanssa siitä, kuka muistaa eniten helluntailaisen laulukirjan virsiä. Keskustelut olivat osastoa ”mikä kappale on virsikirjan numero 405 tai 389”. Virsi piti myös osata laulaa ulkoa, ja yleensä Joensuu onnistui siinä hyvin – todennäköisesti paremmin kuin sekulaarit lapset onnistuvat Metallican tekstien kanssa.
Hieman vanhempana Joensuu alkoi kiinnostua helluntailaisesta musiikista laajemminkin. Gospelista saadut lämpimät kokemukset näkyvät hänen laulunkirjoituksessaan vieläkin.
”Helluntailainen musiikki on tosi erilaista kuin luterilainen kirkkomusiikki. Siinä on paljon käännösbiisejä klassikkokappaleista ja amerikkaisten baptistiseurakuntien lauluista. Esimerkiksi Amen 1:ltä löytyvä Take Me Home, oh Lord on sellainen kappale, jota olisin hyvin voinut laulaa suomeksi jossain helluntaiseurakunnan sunnuntaikokouksessa. Jos laulaa englanniksi, ihmiset yleensä mieltävät sen jenkkigospeliksi, mutta minulle tämä tyyli on muodostunut omista seurakuntalaulukokemuksistani”, Joensuu sanoo.
Joensuun ensimmäinen ”keikkakokemus” tapahtui sekin seurakunnassa. Hän oli 12-vuotias ja säesti akustisella kitaralla seurakunnan torstaikokouksen yhteislaulua.
”Serkkuni opetti minulle kitaransoiton 12-vuotiaana, minkä jälkeen opiskelin klassista kitaraa jokusen vuoden. Silloin opin tietynlaisen sorminäppäryyden, näppäilytavan ja sen, kuinka harjoittelemalla voi oppia soittamaan tiettyjä asioita, jos vain jaksaa istua alas treenaamaan. Sen jälkeen en ole paljoa harjoitellut, heh. En vain ole kokenut innostusta soittotaidon viilaamiseen.”
Joensuun haluttomuus tekniseen taiturointiin näkyi jo kouluaikoina. Kaustisen musiikkilukiossa hän ilmoitti opettajalleen heti ensimmäisellä tunnilla, ettei halua enää lukea nuotteja, koska se ei tuo hänelle mitään täyttymystä. Mieluummin hän kehitteli uusia soundeja ja ääniä.
Ensimmäisen bändinsä Joensuu perusti 14-vuotiaana. Se oli nimeltään Kosmos, ja siinä soitti Joensuun lisäksi hänen isoveljensä Markus Joensuu (rummut) ja Mikko Lepistö (basso). Kumpikin oli mukana myös Amen 1 -levyjulkaisukonsertissa Johanneksenkirkossa.
Kosmosta seurasivat gospel-bändi Canister ja Joensuu 1685:n esiaste Autopilot, joka soitti nopeatempoista ja kitarapainotteista action rockia.
”Autopilot oli sellaista teinien testosteronin purkamista musiikilliseen muotoon. Siihen aikaan oli kaikkein siisteintä soittaa tosi nopeaa ja tunteen palolla. Sen jälkeen tuli sellainen olo, että on kiva soittaa mahdollisimman meluisasti”, Joensuu sanoo.
Meluisa mutta melodiantajuinen shoegazing otti Autopilotin otteeseensa siinä vaiheessa, kun Risto Joensuu korvasi Mikko Lepistön bassossa vuonna 2007. Bändi vaihtoi nimensä Joensuu 1685:ksi, julkaisi yhden albumin ja katosi sitten yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Vuoden 2008 tienoilla Mikko Joensuu huomasi voivansa henkisesti pahoin. Yhtäkkiä häneltä alkoi syntyä kappaleita, jotka eivät istuneet Joensuu 1685:n estetiikkaan. Countrysta ammentavat akustiset laulut eivät tarvinneet tuekseen muita soittajia, minkä vuoksi Joensuu jatkoi niiden kirjoittamista turhia miettimättä. Samanaikaisesti hän alkoi soittaa soolokeikkoja.
”Kun tekee yksin, ei tarvitse mitään erityisiä puitteita. Sen vuoksi minulle ei ole ikinä tullut sellaista oloa, että miksi teen tätä tai olisinko tekemättä. Kun tekee musiikkia tiettyyn pisteeseen asti, alkaa löytää omia syitä sille, miksi tekee mitä tekee. Itselleni säveltäminen on toiminut välineenä purkaa jokin tunnetila tai työntää se puoli metriä eteenpäin”, Joensuu sanoo.
Vuonna 2008 Joensuu lähti ystäviensä Matti Ahopellon ja Topi Sahan kanssa road tripille USA:han. Jokaisen ajopäivän jälkeen he ostivat korin kaljaa ja menivät motelliin kirjoittamaan biisejä.
”Aina, kun tultiin motelliin, jokainen meni omaan nurkkaansa ja kirjoitti biisin siitä päivästä. Sitten kukin esitti oman biisinsä, ja se nauhoitettiin kassusoittimella”, Joensuu sanoo.
Yksi Joensuun motellissa kirjoittamista kappaleista oli Sometimes You Have to Go Far.
”Muistan yhä elävästi, miten se päivä meni. Sometimes You Have to Go Far taltioi sen hetken, kun päästiin vihdoin pitkään haaveilemallemme Mississippin rannalle, ja juuri kun saavuttiin sinne, aurinko laski Mississippin taakse.”
Biisiä tehdessään Joensuu ei vielä tiennyt, että hän oli aloittanut kahdeksan vuotta myöhemmin ilmestyvän soololevytrilogiansa kirjoittamisen.
”Amen-trilogian vanhin biisi syntyi ehkä 8–9 vuotta sitten ja uusin 3–4 vuotta sitten. Pyörittelin biisejä monta vuotta ja mietin, ettei niissä ole mitään järkeä, kunnes tajusin tehneeni kolme erillistä levyä”, Joensuu sanoo.
Lähes kymmenen vuotta kestäneen levyntekoprosessin aikana Joensuu kävi läpi toisenkin psyykkisesti haastavan prosessin. Hän tajusi, ettei Jumalaa ole olemassa.
Jumalasta erkaantuminen alkoi lukiossa, jossa Joensuu ei enää ajatellut uskonasioita yhtä paljon kuin yläasteella. Jos joku olisi tuolloin kysynyt, uskooko Joensuu Jumalaan, hän olisi todennäköisesti vastannut myöntävästi.
Uskonto ei kuitenkaan ollut enää aktiivinen osa hänen elämäänsä. Uskonasioiden merkitys väheni entisestään lukion jälkeen, kun Joensuu muutti Helsinkiin. Ateismiin oli silti vielä matkaa.
”Vasta 24–25-vuotiaana aloin tehdä sellaista ajatustyötä, että niin tosiaan, takaraivossani on tällainen asia, jonka olen jättänyt puolitiehen. Kun aloin pyöritellä niitä kysymyksiä, ne tuntuivat niin perustavanlaatuisilta, etten voinut jättää niitä ilmaan. Halusin, että minulla on mielipide esimerkiksi siihen, mitä ajattelen helvetistä tai Jumalasta ylipäätään.”
Joensuun mukaan uskosta luopuminen tapahtui lopulta hyvin hajuttomasti ja mauttomasti. Ajan mittaan usko vain hävisi hänestä.
”Yksi päivä vain tajusin, ettei minulla ole mitään muuta syytä uskoa kuin se, että olen syntynyt Suomeen kristinuskon keskelle. Asian puiminen vei kuitenkin monta vuotta, koska usko oli niin perustavanlaatuinen osa minua. Jumala tai Jeesus eivät olleet minulle mitään metaforia, vaan todellisia asioita. Jos rukoilin, koin oikeasti keskustelevani Jumalan kanssa. Vaikka ne asiat olivat pitkän aikaa sivussa elämästäni, ne olivat silloinkin todellisia. Tuollaisista asioista ei muuteta mieltä hetkessä.”
Uskosta luopuminen jätti jälkensä Amen-trilogiaan, vaikka Joensuu ei sitä tietoisesti suunnitellutkaan.
”Se on asia, joka vain sattui tapahtumaan levyn tekemisen aikana. Biisit eivät varsinaisesti käsittele uskoa vaan tunnetiloja, jotka on ilmaistu uskonnollisten linssien läpi. Jos puhun kuolemasta, puhun ehkä Jumalan kohtaamisesta. Tai jos puhun paholaisesta, puhun ehkä epäonnistumisistani, pahan oloni noutajasta tai yleisestä armon käsitteestä. Ne ovat universaaleja metaforia, joihin kuka tahansa voi samastua.”
Johanneksenkirkon keikan jälkeen internetistä alkoi kuulua soraääniä, joissa ihmeteltiin, kuinka uskosta luopunut mies voi esiintyä kirkossa. Joensuu ei näe tilanteessa ristiriitaa.
”Minulla ei ole sellainen olo, että olisin ketään vastaan. Kirkko itsessään kiehtoo minua: sen kauneus, hienous ja se, että se on syntynyt uskon voimasta. Luomuksena se kertoo tosi paljon ihmisestä ja mykistää myös uskonnon käsitteen ulkopuolelta. Olen joskus miettinyt, miksi jengi fiilistelee antiikkia tai vaikka sitä, että asuu 1700-luvulla rakennetussa talossa. Uskon sen johtuvan siitä, että on hyvin sosiaalista jakaa paikka, joka on käynyt läpi ihmisen historiaa. Esimerkiksi Johanneksenkirkossa ihmisjälki oli nähtävissä siinä, miten penkit olivat kuluneet. Tuollaiset asiat pyörivät mielessäni keikan aikana enemmän kuin se, että olisin ajatellut häpäiseväni jotain.”
Kaiken kaikkiaan Johanneksenkirkon keikka oli menestys, joka mykisti niin yleisön kuin Joensuunkin. Onkin hauska verrata kirkossa takellellutta muusikkoa baarin pöydässä istuvaan mieheen, jonka puhe on niin vuolasta ja rönsyilevää, että hän unohtaa jatkuvasti, mihin oli vastaamassa.
”Siinä keikassa loksahti poikkeuksellisen moni asia kohdalleen. Olen vieläkin hämmentynyt, että ihmiset kokoontuivat perjantai-iltana istumaan penkkiin kahdeksi ja puoleksi tunniksi ja tulivat keikan jälkeen sanomaan, kuinka ovat miettineet omaa elämäänsä. Olen tottunut siihen, että saan keikan jälkeen yleensä korkeintaan yläfemman.”
Amen-trilogia sai lopullisen muotonsa Lappajärvellä, jonka rannalla sijaitsevaan mökkiin Joensuu rakensi studion vuonna 2013. Vetäytyminen oli tärkeää, jotta Joensuu pystyi keskittämään ajatuksensa yhteen asiaan ja hiomaan biisejä tarvittaessa vaikka ympärivuorokautisesti.
Silloin, kun musiikki ei edennyt mihinkään, Joensuu saunoi, ui ja mietiskeli. Lisäksi hän pystytti mökin eteen viisi metriä leveän ja puolitoista metriä korkean kankaan, jolle hän kävi roiskimassa maalia viiden metrin päästä aina, kun musiikki alkoi turhauttaa.
Kun kysyn Joensuulta, mikä kuva kankaalle lopulta syntyi, häntä alkaa naurattaa.
”Ei siinä ole mitään, ja siinä on paljonkin. Ehkä sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi abstraktiksi kuvaksi. Ymmärrän, että osaan toisia asioita paremmin kuin toisia, mutta nautin silti tosi paljon kuvataiteen tekemisestä. En ole niinkään piirtäjä kuin tunnetilojen epätoivoinen tavoittelija. Jos yritän tehdä jotain… Noh, ehkä on parempi, etten puhu tästä enempää!”
Mökkisession tuloksena syntyi kolme erillistä levyä. Amen 1 on hauras country-sävyinen levy, jonka biisejä Joensuu esittää kesän aikana akustisesti muutamilla keikoilla. Amen 2 on meluisampi rock- ja poplevy, jonka kantaesitys tapahtuu ison orkesterin kanssa Flow-festivaalilla elokuussa. Amen 3 on kosminen, polveileva ja syntetisaattorivetoinen levy, joka ilmestyy keväällä 2017.
Amen 1 -levyn arvioissa Joensuuta on vertailtu Townes Van Zandtiin, Leonard Coheniin ja Lee Hazlewoodiin. Referenssit ovat rohkeita mutta eivät katteettomia. Siksi onkin yllättävää, että Joensuu kuuli Van Zandtia ensimmäisen kerran vasta kolme vuotta sitten.
”Sen jälkeen olenkin ollut tosi rakastunut Townesin tapaan tehdä asioita, ja olen myös samastunut häneen. Cohen taas on ollut elämässäni pitkään, ja kahdeksan vuotta sitten käytin paljon aikaa Cohenin tuotannon läpikäymiseen. En ole kuitenkaan samastunut häneen. Lee Hazlewood taas on ihan mahtava hahmo ja viihdetaiteilija ajalta, jolloin viihde oli tosi kummallista. Harmi, ettei nykypäivänä enää ole tuollaisia viiksekkäitä tyyppejä, joiden musiikki on leijuvaa orkestraatiota.”
Ajatus orkestraatiosta jäi kutkuttamaan Joensuun mieltä hänen miettiessään Amen 1 -levyn äänimaailmaa.
”Mietin, miksi Lee Hazlewoodin ja Roy Orbisonin kaltaista soundia ei enää tehdä. Tiesin, etten pystyisi toteuttamaan orkestraatioita isossa mittakaavassa, mutta aloin miettiä, mitkä ovat ne palaset, mistä nautin. Silloin tajusin, että Amen ykkösen pitää koostua pelkästään jousista, pedal steelistä, pianosta, kitarasta ja laulusta. Niillä saa sellaisen leijuvan olon, jota biisit kaipasivat.”
Ahaa-elämyksen saatuaan Joensuu sovitti levylle tulevat jouset itse.
”Se oli lopulta aika helppoa, vaikka huomasinkin soittajien sivulauseista, etteivät kaikki jutut menneet ihan oppikirjan mukaan. Tykkään kuitenkin siitä, että levylle jäi tiettyä rosoisuutta. Sellaista sattuu, kun ei ole pro oikein missään.”
Mieheksi, joka ei ole pro oikein missään, Joensuu on hämmästyttävän pro siinä, mitä tekee.
Haastattelu julkaistu Rumban numerossa 3/2016.