Aerosmith saapuu ensi keväänä Suomeen. Tämän kunniaksi Jarkko Fräntilä kertoo tarinan siitä, kuinka hän vieraili viime vuonna yhtyeen lehdistötilaisuudessa ja joutui/pääsi Mr. Tylerin prässiin.
Teksti: Jarkko Fräntilä
Aerosmithin Steven Tyler on legenda.
Viime vuonna olin haastattelemassa häntä ja Joe Perryä Lontoossa Music from Another Dimension! -levyn tiimoilta. En ole luultavasti koskaan ollut niin hermostunut.
Juttelin luksushotellin aulassa muiden haastattelijoiden kanssa. Mukana oli norjalainen vanhan polven toimittaja, joka oli tavannut Tylerin ja Perryn vuonna 1984. Hän suhtautui tapaamiseen yllättävän tyynesti. Toinen norjalainen toimittaja – alle kolmekymppinen – napsutteli hermostuneesti nauhuriaan. Hänellä oli mukana myös puhelimensa.
”Aion nauhoittaa haastattelun varmuuden vuoksi molemmilla laitteilla. Jos vaikka patterit tai akku loppuvat. Tai jotain.”
Steven. Vitun. Tyler.
Menimme haastatteluhuoneeseen, joka oli koristeltu uskomattoman tyylittömästi. Seinille oli ripustettu ryijyjä. Lattialla oli ruusun terälehtiä. Minä ja neljä muuta haastattelijaa istutettiin omille paikoillemme.
Ensin huoneeseen astui Joe Perry. Hän käveli hitaasti omalle paikalleen meitä vastapäätä. Kukaan ei sanonut mitään.
”Moi”, Perry tokaisi.
”Moi”, vastasimme hänelle yhteen ääneen, aivan kuten oppilaat sanovat luokanopettajalle.
Perryn kädet tärisivät. Huoneessa leijui imelä tuoksu viereisestä huoneesta, jossa Perry ja Tyler olivat odotelleet toimittajia saapuvaksi paikalle.
Steven Tyler astui huoneeseen.
”Mitä vittua, täällähän näyttää aivan bordellilta! Olen varma, että olen ollut joskus tällä tavoin koristellussa huoratalossa. Tai en minä voi sitä tietenkään muistaa.”
Tyler otti koko huoneen haltuunsa.
Ja mikä pahinta: hän kiinnitti kaiken huomionsa juuri minuun.
”Jumalauta! Tsekatkaa tuota jätkää! Sä voisit olla Elton Johnin kaksoisolento! Onko kukaan sanonut sulle että näytät aivan 70-luvun Elton Johnilta?”
Tapahtuma videoitiin Aerosmithin managementin toimesta, ja huone oli täynnä kuvauslamppuja. Hikoilin kuin pieni sika. Tylerin heitettyä kommenttinsa jo valmiiksi punainen naamani helahti entistä värikkäämmäksi.
”No tuota, itse asiassa englantilaiset tuttuni jostain syystä aina sanovat noin. Että näytän Elton Johnilta.”
”No sä näytät! Osaatko mitään Elton Johnin biisejä? Laula meille jotain!”
Mitä helvettiä.
Muut toimittajat tuijottivat minua.
”Öööh, et halua kuulla minun laulavan. En osaa laulaa. Sitä paitsi olen tällä hetkellä niin vitun hermostunut.”
”Äh, älä ole hermostunut, ei tässä ole kuin minä, Joe ja kollegasi. Laula nyt jotain! Tarvitsetko apua? Voin aloittaa ensin, jatkat sitten siitä.”
Tyler lauloi pätkät jotain Elton Johnin 1970-luvun hittiä. Tunnistin kappaleen, mutta en tunnistanut sitä. Aivoni löivät tyhjää.
Naamani helotti entistä punaisempana.
”En minä saatana osaa laulaa!”
”No okei, aloitetaan sitten haastattelu”, Tyler sanoi. ”Mistä te haluatte jutella?”
Molemmat norjalaiset toimittajat kysyivät kysymyksensä. Mukana sessioissa oli myös italialainen parivaljakko, joista toinen kysyi miten Aerosmith päätyi valitsemaan levylleen juuri sellaisen kannen kuin siinä oli.
”Sori, minun on pakko keskeyttää”, Tyler sanoi minua osoittaen. ”Kattokaa nyt tota jätkää! Ilmiselvä Elton John! Oletko varma ettet halua laulaa?” Tyler räkätti hyväntahtoisesti. ”Mistä lehdestä sä olet? Millaisesta musasta kirjoitatte?”
No meidän slogan on indiepunkrockmetal.
”Ai punk. Oletko punk? Jos olet niin missä sun tatuoinnit ovat?”
En ole kyllä koskaan ottanut.
”Hän, punkkilehti eikä sulla ole tatuointeja. Kai sulla on ainakin lävistyksiä? Esimerkiksi kullissasi? Muistatko Jim Rose Circus Sideshow’n? Se oli friikkisrkus 1990-luvulla.”
Joo, ne olivat joskus Suomessa käymässä. En kuitenkaan käynyt katsomassa heitä.
”Siellä oli Mr. Lifto, joka nosti kullillaan kaikkia raskaita asioita.”
Juu, muistan.
Joku haastattelijoista sanoi jotain väliin, ja juttukierros jatkui. Meni viisi minuuttia, ja tuli taas minun vuoroni.
Teillä on uuden levyn kappaleella lehmänkello. Tiedättekö sen Saturday Night Liven vitsin, missä Christopher Walken on Blue Öyster Cultin kanssa samoissa nauhoitussessioissa, ja vaatii koko ajan lisää lehmänkelloa?
Hiljaisuus. Tyler katsoo minua. Perry katsoo minua. Toimittajat katsovat minua.
Lehmänkelloa ei ole kukaan voinut käyttää tuon sketsin jälkeen tosissaan. Te kuitenkin teitte niin.
En muista Tylerin vastausta. Luultavasti olen defenssimekanismina pyyhkinyt sen mielestäni. Hän ei nimittäin ymmärtänyt kysymystäni, vaan vastasi täysin asian vierestä. Tuskin kukaan ymmärsi.
Kolmenkymmenen minuutin päästä haastattelu on ohi. Astun nimikirjoitusjonoon muiden toimittajien kanssa. En ole koskaan elämässäni pyytänyt nimikirjoitusta keneltäkään, mutta asetun jonoon etten vain loukkaisi Perrya tai Tyleria.
Olen ostanut matkalta Simon Reynoldsin Retromania-kirjan, ja avaan sen etukannen, jotta Perry ja Tyler voivat raapustaa sen sivuille nimikirjoituksensa.
”Mikä kirja tuo on?” Tyler kysyy. ”Mistä se kertoo?”
Retromania. Siinä kirjoittaja väittää, että elämme musiikillisesti yhteiskunnassa, joka suhtautuu pakkomielteisesti omaan historiaansa.
”Hei, sittenhän tuo kirja kertoo meistä. Emme me ole ajankohtaisia, olemme pelkkää historiaa. Oli kiva tavata, Elton.”
Unohdan pyytää Joe Perryltä tämän nimikirjoitusta.