Junantuomaa jytää – essee Litku Klemetin & Tuntemattoman numeron Horror ’15:sta

Esseekokoelma vuoden 2016 tärkeimmistä albumeista. Joni Kling kirjoittaa Litku Klemetin & Tuntemattoman numeron Horror ’15:sta.

Aivan sama kuinka kauas IC-juna vie, maaseutua ei pääse pakoon. Jopa ajatus Helsingistä läpäisemättömän urbaanina saarekkeena alkaa tuntua kaukaiselta heti, kun eksyy lähikaraokebaariin, keskikaljakuppilaan tai mihin tahansa, missä vielä järjestetään rock-keikkoja. Ne ovat paikkoja, joihin parikymppiset popparihämyt ovat kotiutuneet kuin muistuttamaan, että meitä junantuomia riittää. Yhteinen perimä löytyy puolitiehen periferiaa ja betonia jalostetusta suomirockista: varhaisesta Kauko Röyhkästä, Se-yhtyeestä, Pistepirkoista. Ensimmäisen polven siirtolaisten on aina etsittävä jotain yhteistä lähihistoriastaan. On tärkeää, että se on heidän vanhempiensa, ei heidän musiikkiaan.

Jyväskyläläistyneen Sanna Klemetin luotsaaman Litku Klemetti & Tuntematon numero -kokoonpanon Horror ’15 kuulostaa kyllä mainituilta 80-luvun uuden aallon esikuvilta, mutta samalla Kuhmossa kasvanut Klemetti penkoo kulttuuriperimäänsä vielä kauemmas kuin lukuja omaan Iijoki-sarjaansa lisäten. Hänen kappaleissaan vieroksutaan cityhippejä ja ajellaan mopolla Naapurinvaaralle. Jopa uuden aallon punk alkaa vaikuttaa vieraalta planeetalta tulevalta nykyajan kaupunkilaismusiikilta.

Tammikuussa 2017 julkaistu sooloalbumi Juna Kainuuseen jatkaa samoilla linjoilla. Jukka Nousiaisen levyjen tavoin se maalaa 1970-lukulaisen ajankuvan kömpelöstä Sokoksen teryleenimuodista hiekkatiellä ja maitoauton tuomasta jytämusiikista Lapponialta, Einiltä ja Baccaralta kuulostavilla lauluosuuksillaan.

Litku Klemettiä ymmärtääkseen on ymmärrettävä rajaseutuja. Paikallisradiokanavia, joiden finnhitsit laahaavat aina vuosikymmenen tai kaksi jäljessä. Vaikuteumpiossa suurten ikäluokkien levyhyllyt ja asenteet periytyvät. Pikkukaupungin sekularismi summautuu parhaiten Progetyttö-kappaleessa, jossa 2000-luvun lukiolainen haaveilee Robert Frippistä ja mellotronista. Verrokkiryhmän puuttuessa omat sävellykset vaikuttavat maailman nerokkaimmilta eepoksilta tai sitten karkaavat täysin käsistä.

Joskus maaseudun tyhjiö synnyttää jotain uppiniskaista ja omaperäistä, muusikon ilman musiikkiluokkaa. Levyn osuvimmassa rivissä luetaan öisellä rannalla Siddhartaa. Teksti kuvaa siitä, kuinka loputtomana lääninä ympärillä levittäytyvä maailma muotoutuu omaksi henkilökohtaiseksi fantasiaksi: omien haastamattomien näkemyksien läpi, omien karmiininpunaisten kirpputorihippilasien sävyiseksi.

Klemetin tekstien omakohtaisuus on tervetullut lisä kotimaisen popin pohjoiseen ulottuvuuteen. Niiden itsereflektio on vaihtelua maakunnista tulevan villapaita-indien alati toistuvaan arkisurrealistiseen puhelauluun. On myös virkistävää kuulla levy, jolta uupuu herkkien, ahdistuksen kanssa kamppailevien pikkukaupungin poikien rivien välistä pilkottava misogynia tai huumoriin verhottu väkivaltakuvasto. Siihen on niin turtunut, että levyn lopettavan Kimaltava mekko -kappaleen voi vannoa päättyvän johonkin hirmutekoon. Se jää onneksi tulematta.