Huumeita, angstia ja rikkoutuneita ihmissuhteita: Nine Inch Nailsin myrskyisä tarina, osa 1/2

Viime viikolla uutisoitiin, että Nine Inch Nails konsertoi Helsingin Hartwall-areenalla 8. toukokuuta. Julkaisemme tämän kunniaksi Rumban 8/13 kansijuttuna ilmestyneen Nine Inch Nails -artikkelin myös verkossa. Mitä kaikkea Trent Reznor on vuosien varrella tehnyt ja suustaan päästänyt?

Teksti: Saku Schildt, kuva: Interscope / Mikko Marjakangas

Aloitetaan arvausleikillä. Kuka muusikko on haukkunut julkisesti Chris Cornellin, Billy Corganin, Princen, Fred Durstin, Courtney Loven, Bon Jovin ja koko 1980-luvun tukkarock-skenen, Franz Ferdinandin, Marilyn Mansonin, Michael Stipen ja Pearl Jamin?

Vinkki: hän on nykyään 48-vuotias industrial-uranuurtaja, jonka töitä moni edellä mainituista on kertonut arvostavansa – ja jonka jotkut näistä pilkan kohteista ovat nimenneet jopa esikuvakseen.

Tässä asetelmassa havainnollistuu Trent Reznorin erityislaatuisuus. Nine Inch Nailsin ainoana jäsenenä itsensä rock-ikoniksi ikuistanut Reznor on kummallinen oman tiensä kulkija, jonka kolme ensimmäistä julkaisua jättivät lähtemättömän vaikutuksen kokonaiseen sukupolveen. Hänen tyyliään imitoidaan edelleen: esimerkiksi Disturbed-laulaja David Draiman mainitsee tuoreen projektinsa Devicen esikuvaksi NIN:n, ja voi vain arvailla, millaisia ajatuksia massasuosikki Disturbed puolestaan herättää nu metal -inhostaan tunnetussa Reznorissa.

Vanhemmiten Nine Inch Nails -johtaja on osoittanut lieviä seestymisen merkkejä. Hän on hellittänyt kontrollifriikkiyttään ja tehnyt Nine Inch Nailsin ulkopuolella musiikkia muidenkin kuin oman mielensä mukaan. Nyt hän keskittyy jälleen pääbändiinsä, jonka uusi albumi Hesitation Marks julkaistiin 3. syyskuuta.

Reznorin henkilökultti, Nine Inch Nailsisiin liitetyt legendat sekä artistin itsensä harrastama mediapeli hämärtävät kuvaa siitä, millainen tyyppi tämä angstirockin uranuurtaja oikeastaan on. Otetaan siis internet, pari tusinaa haastatteluja, jokunen dokumentti sekä Tommy Udon vuonna 2002 toimittama ja myöhemmin täydentämä epävirallinen elämäkerta avuksi ja katsotaan, mitä kaikkea synkeä herra Trent on aikojen saatossa sanonut ja tehnyt.

Michael Trent Reznorin (s. 1965) nousu rock-ikoniksi tapahtui melko nopeasti. Helpoksi taivalta ei silti sovi väittää.

Nine Inch Nailsin esikoislevy Pretty Hate Machine sai levyn julkaisseen TVT-yhtiön hämmennyksiin. TVT luuli saavansa albumillisen tummasävyistä mutta pehmeää konepoppia, mutta albumilla kappaleet olikin puettu aggressiivisempaan ja kirskuvampaan muotoon.

Yhtiön johtaja Steve Gottlieb haukkui artistinsa pataluhaksi – hänen mukaansa Reznor oli pilannut kappaleensa ja mahdollisuutensa radiosoittoon. “Olet onnekas, jos levy myy 20 000 kappaletta”, Reznor kertoi myöhemmin Gottliebin tokaisseen. Aluksi albumin myynti näyttikin takkuavan.

Epävarmuuden puuskista kärsinyt Reznor otti kritiikistä itseensä ja pohti, oliko hän sittenkin tehnyt tyylivalinnassaan virheen. Levyn promootiokiertue todisti luulot vääriksi: The Jesus and Mary Chainin ja entisen Bauhaus-laulajan Peter Murphyn lämmittelijänä esiintynyt Nine Inch Nails petrasi lavakuntoaan keikka keikalta, ja sana kuumasta tulokkaasta alkoi kiiriä.

Alun perin Jane’s Addictionin jäähyväiskiertueeksi vuonna 1991 kasattu Lollapalooza nosti Reznorin jälleen pykälän korkeammalle. Kymmenientuhansien katsojien areenoilla kiertäneen festarirundin esiintyjiä olivat muun muassa Fishbone, Rollins Band, Body Count ja Butthole Surfers, mutta Nine Inch Nails oli se nimi, josta yleisö alkoi puhua. Bändin lavasoundi muuttui alati raaemmaksi ja asenne raivokkaammaksi, ja Pretty Hate Machinen ostaneet katsojat ihmettelivät, miksi bändi oli levyllä paljon popimpi. Vuonna 1991 debyyttilevyn myyntimäärä saavutti platinarajan.

Asiat etenivät nopeasti, mutta myöhemmin samana vuonna Nine Inch Nails joutui tulikokeeseen, jonka Reznor muistaa elävästi vielä tänä päivänä. Kun sana oli alkanut kiiriä Yhdysvalloissa, bändi lähti seuraavaksi kiertämään Eurooppaa. Yhtyeen faniksi tunnustautunut Axl Rose pyysi tulokkaan lämmittelijäkseen muutamalle Guns N’ Rosesin keikalle, ja vastaanotto oli murskaava.

“Ensimmäinen biisi sujui hyvin. Toisen biisin aikana yleisö alkoi tajuta, ettemme olekaan Skid Row, joka oli vuorossa meidän jälkeemme. Kolmannessa biisissä he kuulivat syntetisaattorin ja päättivät, että on aika hyökätä. Siinä on jotain tyrmäävää, kun stadionillinen ihmisiä on raivoissaan”, Reznor muisteli useaan mediaan myydyssä, muun muassa Rumbassa 8/94 julkaistussa haastattelussa.

“Samana iltana saimme t-paitojemme myyntiluvut. Kuinka monta paitaa onnistuimme myymään 65 000 ihmiselle? Kolme.”

Tämän Saksan Mannheimissa soitetun keikan ikimuistoisuutta kuvaa se, että Reznor kertoi aiheesta elävästi vielä viime vuonna Q-lehden haastattelussa. Sama katastrofi toistui myöhemmin Lontoon Wembley Stadiumilla.

TVT:n kanssa ilmisotaan ajatunut Reznor joutui odottamaan uuden julkaisun esittelemistä kolme vuotta. Hän ei suostunut tekemään enää yhtään levytystä Gottliebille, joka vaati artistiltaan syntikkavetoisia hittejä ja tarjosi vähän taiteellista vapautta. Vasta kun Nine Inch Nailsin seuraavat levytykset lisensoitiin Interscope-yhtiölle ja Reznor sai uudesta kodistaan ikioman Nothing Records -levymerkin, NIN julkaisi uutta tuotantoa.

Broken-ep (1992) oli Pretty Hate Machinea rosoisempi ja raaempi. Reznor halusi ep:n äänimaailman muistuttavan enemmän Nine Inch Nailsin keikkasoundia. Hän raivosi kappaleissaan erityisesti vanhalle pomolleen: esimerkiksi Happiness in Slavery -biisi sai vähemmän yllättäen innoituksensa TVT-sotkusta. Pari vuotta kestänyt sopimustaistelu sisuunnutti Reznorin niin pysyvästi, että vielä vuonna 2010 julkaistulla Pretty Hate Machinen remasteroidulla versiolla lukee kiitoslistan alla “Fuck you: Steve Gottlieb and TVT”.

Broken ei saanut ilmestyessään yhtyeen vanhojen fanien varauksetonta hyväksyntää, mutta ep nousi Billboardin listalla sijalle seitsemän. Happiness in Slaverystä tehty brutaali, David Cronenberg -henkinen S&M-silpomisvideo kiellettiin käytännössä koko maailmassa, ja tämäkös oli omiaan herättämään alati rankempia juttuja etsineen “sukupolvi X:n” kiinnostuksen.

Brokenin vanavedessä Reznor sai ensimmäisen Grammy-palkintonsa Wish-singlestä. Myöhemmin artisti naljaili, kuinka hän oli ensimmäinen Grammy-voittaja, jonka biisissä mainitaan nyrkkinainti. Ep:n myötä hän myös aloitti sittemmin vakiintuneen tapansa julkaista vierailevien artistien tähdittämä remix-versio jokaisesta levytyksestään. Brokenin aisapari Fixed ilmestyi vuoden 1992 joulukuussa.

Nine Inch Nails ei tehnyt Brokenin jälkeen kiertuetta, mutta ep:n uudenlainen soundi, Happiness in Slavery -videon nostattama äläkkä ja Grammy-palkinto tekivät Reznorista puheenaiheen ja saivat yleisön odottamaan jatkoa. Vuonna 1994 julkaistu albumi The Downward Spiral tyhjensikin pankin. Äärirujosta itsetuholevystä tuli yksi vuosikymmenensä parhaista albumeista ja Nine Inch Nailsin suurin myyntimenestys. Yhdysvaltain albumilistalla se tosin jäi ilmestyessään toiseksi, kun ykkössijan vei Soundgardenin läpimurtolevy Superunknown.

Downward Spiral julkaistiin vuoden 1994 maaliskuussa. Kurt Cobain teki itsemurhan kuukautta myöhemmin. Tämän tragedian jälkeen Trent Reznor kohosi 1990-luvun elämäntuskaisten nuorten epäviralliseksi äänitorveksi. Yleisön ja kriitikoiden lisäksi joka toinen rockmuusikko tuntui hullaantuvan Reznorin visioista. Kun saman vuoden elokuussa Nine Inch Nails vielä soitti itsensä miljooniin koteihin Woodstock ’94 -tapahtuman televisiolähetyksen myötä, oli homma selvä.

Kokoonpanon mutainen ja villi raivonpurkaus on kiistatta yksi 1990-luvun tunnetuimmista rock-keikoista – tosin paikan päällä esityksestä iloinnut Reznor harmitteli myöhemmin keikkanauhan kuultuaan, kuinka huonolta bändi kuulosti.

Vuonna 1997 Time-lehti lisäsi Reznorin ”25 vaikutusvaltaisinta amerikkalaista” -listalleen. Kenties tuo vuosi oli lakipiste, jonka jälkeen Nine Inch Nailsin vaikutusvalta ja merkitys alkoivat hiipua. Kornin ja Limp Bizkitin kaltaiset tulokkaat kalistelivat jo portteja, musiikkimaailma muuttui nopeaan tahtiin eikä Downward Spiralille kuulunut seuraajaa.

Noihin aikoihin annetut haastattelut kielivät paineesta, jonka alla Reznor työsti uutta levyä. Modernille klassikolle ei ole helppoa tehdä jatkoa, ja reippaasti viinaa ja kokaiinia kuluttanut Reznor kärsi luomisen tuskista.

Vuonna 1997 Reznor kertoi Rolling Stonen toimittajalle uuden levyn olevan ”funk-hiphopia”. Vuotta myöhemmin Alternative Pressin haastattelussa hän totesi uuden albumin olevan ”varmaan Downward Spiralin vastakohta, nippu pop-biisejä”. Uusien kappaleiden demoja kuullut Helmet-yhtyeen johtohahmo Page Hamilton puolestaan kertoi lehdistölle, että jotkut biisit muistuttivat hänen mielestään The Yardbirdsin tuotantoa 1960-luvulta.

Kun The Fragile lopulta ilmestyi vuonna 1999, se ei ollut poppia, hiphopia eikä sen paremmin Yardbirdsiäkään. Pikemminkin se oli tuttua, aiempaa hienostuneempaa Nine Inch Nailsia. Kunnianhimoinen tuplalevy ei kuitenkaan ollut enää samanlainen tapaus kuin edeltäjänsä. Fragile oli Reznorin ensimmäinen Billboard-listan ykköseksi kohonnut albumi, mutta se putosi kärkipaikalta rytisten ensin sijalle 16 ja siitä edelleen nopeasti alemmas. Reznorin taiderock ei ollut enää kuumaa kamaa nu metalin aikakaudella.

Miksi Nine Inch Nailsista tuli niin suuri tapaus? Selkein vastaus on se, että Reznor onnistui yhdistämään musiikissaan kolme asiaa juuri oikeassa suhteessa.

Ensinnäkin hän puki Einstürzende Neubautenin ja Skinny Puppyn kaltaisten kulttibändien teollisuuspaukkeen helpommin sulateltavaan ja suurta yleisöä miellyttävään muotoon – antamatta lainkaan periksi raivokkuudessa. Ja tämä tapahtui juuri niinä vuosina, kun rock-yleisö alkoi kaivata jotain totuttua vaarallisempaa.

Toiseksi viimeistään Downward Spiralilla taitavaksi sanoittajaksi kasvanut Reznor osasi tiivistää 1990-luvun vihaisten nuorten tuntemukset suuria kansanosia yhdistäviksi taistelulauluiksi. Kuka tahansa, joka on koskaan kokenut jääneensä yhteisössään ulkopuoliseksi ja väheksytyksi, pystyy samaistumaan Nine Inch Nailsin teksteihin. Ja kun Reznor lauloi itseinhosta, seksuaalisesta turhautumisesta ja vihasta, sanoma tuntui ennen kaikkea vilpittömältä.

”Sanoituksissani ei ole minkäänlaista hahmoa, joka sanoo ne asiat. Minä sanon ne asiat”, Reznor sanoi Keyboard-lehden haastattelussa vuonna 1990.

Kolmanneksi Reznor ymmärtää myyttisyyden merkityksen rockissa. Pennsylvanian osavaltiossa sijaitsevassan parintuhannen asukkaan Mercerin kylässä varttunut artisti on maininnut usein, miten hän ei Pink Floydin levyä ostaessaan edes tiennyt, miltä bändin jäsenet näyttivät. Tällä tavalla musiikkiin tuli erityistä salaperäisyyttä.

”Haluan kuuntelemieni rocktähtien olevan elämää suurempia. Olen kyllästynyt kaiken maailman kurtcobaineihin. En halua sankarini näyttävän bensa-aseman työntekijältä. Minä kasvoin Gene Simmonsin ja Ziggy Stardustin kanssa”, Reznor pohti tavoittelemaansa lavaolemusta Cleveland.com-sivustolla vuonna 2000.

Lavan ulkopuolella Reznorin imagonrakennustaidot näkyvät esimerkiksi Downward Spiralin äänityspaikan valinnassa. Reznor pystytti levyä varten studion samaan taloon, missä Charles Mansonin seuraajat murhasivat ohjaajasuuruus Roman Polanskin raskaana olleen vaimon Sharon Taten ja neljä muuta ihmistä vuonna 1969. Tämä luonnollisesti herätti median huomion ja antoi albumille valmiiksi synkeän säväyksen.

Reznor väitti sitkeästi, ettei hän taloa vuokratessaan tiennyt sen historiasta, mutta tällainen yhteensattuma tuntuu uskomattomalta. Vuonna 1997 Reznor antoi Rolling Stonelle haastattelun, jonka yhden vastauksen voi tulkita jonkinlaiseksi myönnytykseksi sille, ettei talo valikoitunut vahingossa.

”Tapasin sattumalta kerran Sharon Taten siskon. Hän kysyi, hyväksikäytänkö hänen siskonsa murhaa asuessani siinä talossa. Vastasin, että olen vain kiinnostunut historiasta ja siellä tapahtui eräs todella outo osa amerikkalaista historiaa. Silloin koko juttu iski vasten kasvojani. Hän menetti siskonsa järjettömissä olosuhteissa, enkä halua tukea sellaista millään tavalla”, Reznor muotoili.

Artikkelin toinen osa julkaistaan huomenna 29. marraskuuta. Rumba on Nine Inch Nailsin konsertin mediakumppani.