Kolumni: Hyvästi, Chris Cornell – ”Cornellin mukana kuoli pala koko sukupolveni historiaa”

Amanda Micklin

Yhtyeensä Soundgardenin kanssa Chris Cornell oli 1990-luvulla osa liikettä, joka pelasti rockin. Itseään hän ei kuitenkaan lopulta onnistunut pelastamaan.

Ensimmäisenä tulevat mieleen kipeät jalat. Ajoimme kohti kotia ensimmäiseltä näkemältäni rock-keikalta, ja jalkani olivat hellänä, koska olin hyppinyt koko konsertin ajan. Vuosi oli 1996, ja olin juuri nähnyt Soundgardenin Helsingin jäähallissa. Hehkuin intoa ja elämää.

Eilen olin krapulassa ja mietin kuolemaa. Aamulla olin herännyt pitkäksi venyneen illan jälkeen uutisiin, että Soundgardenin Chris Cornell oli kuollut, vain 52-vuotiaana. Iltaan mennessä alkoi varmistua, että hän oli tehnyt itsemurhan.

Tavallisesti en oikein osaa surra tunnettujen ihmisten kuolemia. En pysty, enkä oikein uskallakaan, tuntea niin syvästi ihmisistä, joita en ole koskaan tavannut. Cornellin kuolema kuitenkin tuntui poikkeuksellisen pahalta. Hän oli ollut niin tärkeässä osassa oman musiikkifaniuteni heräämisessä. Nyt hän oli poissa.

Uutisissa kerrottiin, että Cornell oli vain tunteja ennen kuolemaansa esiintynyt Soundgardenin kanssa ja päivittänyt sosiaaliseen mediaan. Keikan lopuksi hän huikkasi yleisölle “see you soon”. Sitten hän löytyi hirttäytyneenä hotellihuoneestaan.

Tuntui kuin ilmat olisi lyöty pihalle.

Muistan, kuinka mullistava kokemus Soundgardenin näkeminen tuolloin vuonna 1996 oli. Se oli ihkaoikea suuri amerikkalainen rockyhtye, ja nyt se oli edessäni todelliseksi muuttuneena. Levyiltä kuulemani ja musiikkivideoilla näkemäni haavekuvat olivat muuttuneet oikeiksi eläviksi ja hengittäviksi ihmisiksi.

Inhimillisyys näkyikin keikalla selvästi, sillä yhtye vaikutti väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Isoimman hittinsä Black Hole Sunin Cornell esitti yksin sähkökitaralla itseään säestäen.

Muistan innostuneeni, kun yhtyeen basisti Ben Shepherd hypähti yhden kappaleen lopuksi. Muutoin yhtye seisoi tympääntyneenä paikallaan. Poikkeus oli Ty Cobb -kappale, jonka aikana Cornell näytti yleisölle keskisormea. Ja me näytimme takaisin.

Soungarden, kuten niin monet muutkin 1990-luvun alkuperäiset grunge- ja vaihtoehtorockyhtyeet, ei oikein osannut tulla toimeen suosionsa kanssa. Yhtyeen vuonna 1994 julkaistu levy Superunknown oli noussut Billboardin albumilistan kärkeen ja myynyt miljoonia, mutta Soundgarden ei suostunut pelaamaan popin pelejä. Alkuvuodesta 1997 yhtye hajosi, vain muutama kuukausi näkemäni keikan jälkeen.

Punkin jälkeisen indierockin omaehtoisuus, riippumattomuus ja kaupallisuuden väheksyminen olivat ihanteita, joita oli vaikea yhdistää miljoonasuosioon. Grunge alkoi murentua heti, kun sen menestyksen hetki oli koittanut.

Kurt Cobain teki itsemurhan vuonna 1994. Alice in Chains vaipui horrokseen vuonna 1995 julkaistun nimettömän levynsä jälkeen ja sen laulaja Layne Staley kuoli vuonna 2002 yliannostukseen pitkään jatkuneiden huumeongelmien jälkeen. Stone Temple Pilots kompasteli toistuvasti laulajansa Scott Weilandin sekoilun takia. Weiland kuoli yliannostukseen vuonna 2015. Nyt Cornell liittyi synkkään joukkoon.

Grungen suurimpien yhtyeiden nokkamiehistä vain Pearl Jamin Eddie Vedder on enää elossa. Pearl Jamkin ajautui kriisiin menestyksenä kanssa 1990-luvulla. Yhtye kieltäytyi suosionsa huipulla tekemästä musiikkivideoita ja taisteli lippukauppajättiläistä Ticketmasteria vastaan. Lopulta Pearl Jamin onnistui asettaa suosiolleen rajat, joiden kanssa se pystyi elämään.

Kohtalon ivaa on, että juuri tähän ristiriitaan kaupallisen menestyksen ja sen hylkimisen välillä perustui grungen merkitys. 1990-luvulle tultaessa punkin vallankumous oli vain kaukainen muisto. Valtavirtarock tarkoitti joko dinosaurusbändien Live Aidin jälkeistä hurskastelua tai tukkametalliyhtyeiden karikatyyriksi väljähtynyttä hedonismia.

Vielä vuonna 1990 glam metal -bändi Warrant saavutti Cherry Pie -kappaleellaan Billboardin Hot 100 -listan kymmenennen sijan. Vuonna 1991 sillä ei enää ollut listoille mitään asiaa. Rockhittejä tekivät Nirvana, Pearl Jam, R.E.M. ja Red Hot Chili Peppers. Grungen suosion myötä vaihtoehtorockista oli tullut valtavirtaa.

Grunge- ja vaihtoehtorockyhtyeet loivat uuden vakavamman ja vakavastiotettavamman rocktyylin, jossa 1970-lukulainen hard rock yhdistyi punkin suoraviivaisuuteen ja rosoisuuteen. Se oli isoa ja melodista musiikkia, mutta myös sisäänpäinkääntynyttä. Grungeyhtyeiden musiikkia hallitsi ahdistuneisuus, joka puhutteli kokonaista sukupolvea.

Viimeistään Cornellin itsemurhan myötä on selvää, että grungeyhtyeiden ahdistuneisuus oli liiankin aitoa. Soundgardenin kappaleita kuunnellessa masennus on jatkuvasti läsnä: Fell on Black Days, Pretty Noose, The Day I Tried to Live, Black Hole Sun.

Masennus on julma seuralainen. Se ei välitä suosiosta, ihailusta tai rocklegendan asemasta. Kirjassaan Infinite Jest David Foster Wallace vertaa itsemurhaan päätymistä päätökseen, jonka palavasta pilvenpiirtäjästä hyppäävä ihminen tekee. Tuo ihminen pelkää yhä kuolemaa ja putoamista, mutta hän pelkää liekkeihin jäämistä vielä enemmän. Ajatus on kauhistuttava. Että elämä voi tuntua pahemmalta vaihtoehdolta kuin kuolema.

Toivon, että Cornell olisi saanut ongelmiinsa apua. Toivon, että hän olisi saanut jostain samanlaista lohtua, jota itse sain aikoinaan hänen musiikistaan. Kuuntelijalle Soundgardenin kappaleet eivät olleet masentavia, vaan terapiaa, joka kertoi, että masennuksesta ja ahdistuksesta voi selvitä ja pimeydestä voi syntyä kaunista taidetta.

Viimeisellä keikallaan vain tunteja ennen Cornellin kuolemaa Soundgarden esitti Slaves & Bulldozers -kappaleessa pätkän Led Zeppelinin In My Time of Dyingia. Se tuskin oli mikään suora viesti yhtyeen faneille. Led Zeppelin -versiointi oli ollut jo pitkään osa kappaleen liveversiota.

En silti voi olla miettimättä, mitä Cornell ajatteli laulaessaan: ”In my time of dying, I want nobody to mourn / All I need for you to do is take my body home.”

Kappaleen sanojen toiveista huolimatta suren. Suren paitsi Cornellin, mutta myös itseni puolesta.

Itsekästä tai ei, kun suremme tunnettujen ihmisten kuolemaa, suremme myös oman menneisyytemme ja nuoruutemme hidasta lakastumista. Vähitellen elämämme kokonaisuuden muodostavasta palapelistä alkaa puuttua yhä enemmän palasia, hävinneitä tai tunnistamattomaksi muuttuneita ihmisiä, esineitä ja paikkoja. Sellaisia, joita ei enää saa takaisin.

Cornellin mukana kuoli pala omaa menneisyyttäni ja myös pala koko sukupolveni historiaa. Se on hirvittävä menetys.