Kolumni: Musiikkielokuvalla pyyhkii hyvin, kiitos kysymästä!

Nykyisin jopa hyvin pienen piirin suosikista kertovan musiikkidokumentin tekeminen saattaa kannattaa, kirjoittaa Santtu Reinikainen.

Hollywood on tehnyt musiikkielokuvia tismalleen niin kauan kuin elokuvissa on kuultu ääntä. Ensimmäinen äänielokuva, vuonna 1927 julkaistu Jazzlaulaja oli – mikäs muukaan kuin – musikaali.

Musikaalit olivat merkittävä vaikutin Hollywoodin siirtyessä hirveällä hopulla äänielokuviin. Studioilla kesti vain alle vuosi alkaa tuottaa yksinomaan puhuttuja elokuvia. Ja musikaali oli äänielokuvan kuningas: vuonna 1930 Hollywood liukuhihnasi teattereihin hämmästyttävät 100 musikaalia.

Sekä puhtaat musikaalit että muut musaleffat olivat pitkään Hollywoodin peruspolttoainetta. Musikaalien kultakausi jatkui 1930-luvulta 1960-luvulle, jolloin ne hiipuivat vähitellen näkyvistä luhistuvan Hollywood-studiojärjestelmän myötä.

Musikaaleilla on aina ollut ääri-innokkaat kannattajansa, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat universaalisti rakastettuja tai edes hyvämaineisia. Ei suinkaan.

Itse asiassa on yhtä helppo löytää juttuja otsikolla ”miksi vihaan musikaaleja” kuin parhaiden musikaalien listoja. Itse asiassa ne ovat päätyneet samalle helpon, refleksinomaisen vihan kohteiden listalle Kardashianin perheen, Adam Sandler -komedioiden ja Ramsay Boltonin kanssa. Useimmat meistä rakastavat kertoa muille vihaavansa musikaaleja.

Tästä huolimatta musikaalit ja muunlaiset musiikkielokuvat ovat pitäneet pintansa meidän päiviimme asti – joskin esimerkiksi 1990-luvulla lajityypistä vastasi etupäässä Disney animaatioineen. Viime vuosina myös aikuisten musaleffoilla on pyyhkinyt erinomaisesti.

Netflix on vihdoin tarjonnut aiemmin vähän vaikeasti saatavilla olleille musiikkidokumenteille mahdollisuuden löytää yleisönsä. Nyt hyvinkin pienen piirin suosikista kertovan dokumentin tekeminen saattaa kannattaa, sillä Netflix ja muut suoratoistopalvelut antavat sille mahdollisuuden ujuttautua näytöille Oslosta Chiang Maihin.

Aiemmin tällainen dokumentti olisi monissa tapauksissa nähnyt maailmaa etupäässä leffafestareille matkatessaan.

Supertähdet Justin Bieberin ja Katy Perryn johdolla ovat julkaisseet viime vuosina konserttidokumentteja, jotka ovat tehneet lippukassoilla selvää jälkeä. Kuusi kaikkien aikojen eniten tienannutta musiikkidokumenttia onkin julkaistu vuoden 2008 jälkeen.

Laatudokumenttipuolella Amyn ja Searching for Sugar Manin kaltaiset elokuvat ovat olleet raivoisia arvostelumenestyksiä ja pärjänneet myös taloudellisesti mukavasti.

Musaleffat tarjoavat tällä hetkellä jokaiselle jotakin. Brian Wilson -elokuva Love and Mercyn kaltaista möhöilyelämäkertaa, Sing Street -leffan 1980-luvun Dubliniin sijoittuvaa new wave -musikaalia tai Pitch Perfect -sarjan a cappella -versioita megahiteistä.

N.W.A-yhtyeen alkutaipaleesta kertovan Straight Outta Comptonin suurmenestys osoitti, että bändibiografiat voivat ansaita valtavia summia myös 2010-luvulla. Ja että yleisön nälkä kultakauden hiphopia kohtaan ulottuu elokuvateattereihin asti.

Sen, että musiikkielokuvat elävät parhaillaan pienimuotoista nousukautta, tietää vaikka siitä, että sekä kuumimmat nuoret Hollywood-tähdet että palvotuimmat legendat ovat valmiit panemaan nimensä leffamusikaalin sopimuspaperiin.

Sekä Ryan Gosling ja Emma Stone (La La Land) poikkeuksellisine henkilökemioineen että Meryl Streep poikkeuksellisine lahjoineen (Florence Foster Jenkins) loistavat pian tai parhaillaan musikaalielokuvien tähtinä.

Santtu Reinikainen
Kirjoittaja on musiikki-, elokuva- ja musiikkielokuvaintoilija, jonka mielestä jokaisen pitäisi nähdä Michael Jacksonin pähkähullu Moonwalker-elokuva kerran elämässään.