Rumban ensimmäinen päätoimittaja Miettinen palasi Rumbassa 6/14 rikospaikalle – tällä kertaa kolumnistina. Ensimmäiseksi hän pureutui todelliseen ikuisuusaiheeseen.
Teksti: Miettinen, kuva: Wikipedia (Canned Heat vuonna 1970)
Vuonna 1971 Pekka juoksi ympäri Hämeenlinnan poikalyseon käytäviä ja huusi “Kännehii”. Pekka oli innostunut Ruisrockissa näkemästään Canned Heatista.
Jaksoin kuunnella Pekan Canned Heat -juttuja pitempään kuin monet. Loppu olikin historiaa: jäin luokalle, toisenkin kerran, otin kolmenkymmenen pestin rockpisnekseen.
Neljäkymmentäkolme (43) vuotta myöhemmin Woodstockissa soittanut, rockklassikoita levyttänyt Canned Heat soitti Hämeenlinnan Suisto-klubilla sadalle ihmiselle. Katsomossa Pekka ja mää, vaimot sekä ainakin puolen tusinaa bändin Ruisrockissa nähnyttä.
Silti Canned Heat teki kerrassaan hurmaavan keikan. Bändi soitti vähän ja hiljaa. Erittäin niukasti, melkeinpä ramonesmaisen minimaalisesti. Soundi oli kuin levyltä, varsinkin terassilla hyvätasoisen skoben alla, sikari huulessa ja kossuvettä klasissa.
Tätä sauvakävelijän tomeruudella tikkaavaa ukkobändiä katsellessaan ei voinut uskoa, että Canned Heatin historia on täynnä huumeita ja viinaa, kuolemia ja tappeluita, pidätyksiä ja huumekauppaa. 1970-luvulla bändiin liitettiin alaotsikko “bad boys of rock”.
Nuorempi sukupolvi tuskin tietää Canned Heatia, se heille sallittakoon. Mutta nuorempi sukupolvi ei taida muistaa sitäkään, kun rock’n’rollin vaarallisuudesta pystyi puhumaan ilman ironiaa. Tai sitä, kun itse rockista pystyi puhumaan ilman ironiaa.
Se on harmi, tai pikemminkin menetys nuorisolle. En tarkoita, että tarjolla pitäisi olla Johnny Thundersin tai Jouni Mömmön tapaisia äärikohtaloita – en kaipaa rockiin enempää huumeita ja viinaa.
Sen sijaan kaipaan sitä aikaa, kun rockiin saatiin mahdutettua vaaraa musiikillisin keinoin. Oikeammin vaaran tunnetta. Fiilistä siitä, että jotakin epäilyttävää oli tekeillä – jotakin, mitä vanhemmat eivät ymmärrä ja minkä poliitikot haluavat kieltää. Hetken näytti siltä, että rap hoitaa tämän puolen. Sitten se jäi yksin Teemu Bergmanin harteille.
Canned Heatin keikan jälkeen samaan pöytään sattui tulemaan elossa olevat legendaarisen Doctor Brown -yhtyeen jäsenet. “Hämeenlinnan Hurriganes” oli kova sana kulmilla 1970-luvun puolivälissä. Silloin aikoinaan kundeja kunnioitettiin muutenkin kuin soittajina, ehkä jopa vähän pelättiin. Olisivatko olleet ihan ammattikoululaisia, ehkä jopa kaupungin vuokrataloista Ojoisilta? Rumpalin pikkuveli oli samalla luokalla Lyseossa, jo siitä sai irtopisteitä.
Doctor Brown tai Canned Heat eivät kekkuloineet television kykykilpailuissa, eivät laulaneet duettoja humpparouvien kanssa eivätkä kokanneet tähtien kanssa hippiruokia. He olivat rokkareita, vähintäänkin soittajia, eivät julkkiksia ja viihdyttäjiä. He eivät olisi sallineet itselleen moista tyyli-, moraali- ja koodirikkoa. Ja viimeistään heidän faninsa olisivat pitäneet suosikkinsa ruodussa.
Mistä tulikin mieleen, että äitini (75) on menossa Cheekin keikalle. En tiedä, pitäisikö minun olla enemmän huolissani Cheekistä vai äiskästä. Äitini sentään kuunteli aikoinaan Led Zeppeliniä, Sielun Veljiä ja Neville Brothersia. Cheek oli sen sijaan alun perinkin toivoton tapaus.
Kolumni on julkaistu Rumbassa 6/14.