Kolumni: Popin jälkeen – ”Popmusiikki oli sinun leikkipuistosi joskus, mutta nyt se näyttää vihamieliseltä ja mustelmia aiheuttavalta skeittiparkilta”

"Pahin on tapahtunut", kirjoittaa Samuli Knuuti.

18.05.2017

Ja sinä kun luulit, ettei se ikinä tapahtuisi sinulle.

Niin kauan kuin muistat, popmusiikki on ollut peruuttamaton osa elämääsi. Ensiksi olivat lastenlaulut, tietysti, mutta niitä et välttämättä edes muista, saati sitten muistele. Aivan kuten lapsena kuolaisin sormin plärätyt lastenkirjat eivät korreloi Nabokovin, Fitzgeraldin, Woolfin, Houellebecqin, minkään niin sanotun oikean kirjallisuuden kanssa.

Lastenlaulujen perässä sisään astui popmusiikki. Kun se riisui ovensuuhun saappaansa (kiiltävät, punaiset), oli ilmeistä, että se oli toisen maailman lähettiläs, se ei ollut lapsuudesta kotoisin. Mutta ei se ollut aikuisuuttakaan, koska eivät isäsi ja äitisikään sitä ymmärtäneet, eivät ainakaan oikein. Jos sinulla oli isosisko tai -veli, se saattoi olla heidän maailmastaan. Oli sinulla vanhempia sisaruksia tai ei, popista tuli pian sinulle taianomaisempi isosisarus kuin kukaan lihallinen, muutaman vuoden vanhempi, sinun kanssasi saman geeniperimän omaava ihmisolento voisi olla ollut.

Kasvoit popmusiikin kanssa. Kuuntelit radiota, äänitit sieltä biisejä, ostit levyjä, kävit festivaaleilla, jonotit keikkalippuja sateessa Lippupalvelun ulkopuolella, painoit maanisesti refresh-näppäintä kellon lyödessä aamuyhdeksän, maailmaasi ilmestyivät Napster, Myspace, Youtube, vaihdoit luottokorttisi numeron mp3-tiedostoihin, löysit nettiradiot, huomasit käyttäväsi suoratoistopalveluita musiikin kuunteluun vaikka olit vannonut ettet luopuisi levyjen ostosta, tajuat että on viikkoja siitä kun olet viimeksi ottanut cd-levyn hyllystä.

Kasvoit popmusiikin kanssa, ja popmusiikki kasvoi kanssasi. Uusia ääniä, uusia kasvoja, uusia mielipiteitä, uusia asentoja, uusia asenteita, uusia kampauksia. Aluksi poptähdet olivat kuin vanhempia ja parannettuja versioita sinusta, halujen ja haaveiden kohteita, pintaa samastumiseen ja pintaa hiveltäväksi. Sitten he olivat aikalaisiasi, ystäviä jollaisia sinulla ei ollut, kuin kirjekavereita käänteisistä todellisuuksista, ääniä jotka puhuivat sinulle. Ajattelit, etteivät he koskaan jättäisi sinua. Ja että pop oli kuin runsaudensarvi, jonka tuotokset eivät koskaan lakkaisi yllättämästä sinua.

Tässä sitä kuitenkin ollaan; tässä sinä kuitenkin olet. Yhtäkkiä huomaat uudelle popmusiikille altistuessasi, kuinka vieraalta, vastenmieliseltä ja hämmentävältä se tuntuu. Tai ehkä kuvaavin sana on: uuvuttava. Niin väsyneeksi itsesi tunnet, kun avaat nuorisoradion, unohdut kuulemaan mitä sävelmekkalaa lastenhuoneesta valuu ulos, et ehdi vaihtaa kanavaa tarpeeksi nopeasti festaritaltioinnin alkaessa. Esiintyjät näyttävät lapsiltasi, vaikka et ikinä antaisi lastesi pukeutua noin, käyttää noita sanoja, elehtiä tuolla tavalla. Ja se musiikki mitä he esittävät – se kuulostaa joltakin, joka on tehty ennen paremmin, tai joltakin, jota ei pitäisi tehdä ollenkaan.

Popmusiikki oli sinun leikkipuistosi joskus, mutta nyt se näyttää vihamieliseltä ja mustelmia aiheuttavalta skeittiparkilta.

Toki sinulla on yhä musiikkisi, hyllymetrittäin sitä. Mutta se on lähes kaikki viime vuosituhannelta, tai ainakin kaikki suosikkibändisi ovat silloin aloittaneet uransa. ”Uusi bändi” tarkoittaa yhtäkkiä jotakuta, joka on aloittanut Tarja Halosen toimikaudella. Alat suhtautua kaikkeen uuteen innostuksen sijasta epäluulolla, jota erehdyt kutsumaan terveeksi. Kun turvatoimista huolimatta altistut suomihiphopille, tajuat paitsi että ymmärrät yhä vähemmän mitä siinä höpötetään, myös ettet haluakaan enää tietää.

Pahin on tapahtunut. Vaikka toisin kuvittelit, olet muuttunut vanhemmiksesi. Olet astunut elämään popmusiikin jälkeen.

Mikä siis eteen? Tai Little Man, What Now?, kuten eräs manchesterilainen kerran lauloi. Hänet sinä tunnet ja hänet sinä muistat, mutta lapsesi eivät enää.

Samuli Knuuti
Kirjoittaja osti vuonna 1981 Human Leaguen Daren eikä ole sittemmin katsonut taakseen. Eikä juuri eteenkään.

Lisää luettavaa