Olen puoli tuntia etuajassa, kun saavun Fried Musicin tiloihin. Pelkäsin eksyväni. Anssi Kelan uutta albumia soitetaan medialle vasta tovin kuluttua, ehdin siis ihmetellä Fried Musicin uudistuneita tiloja.
Kasmirin levyt osuvat silmään heti eteisessä. Kasmir on kaikessa omaperäisyydessään todella mielenkiintoinen artisti – aivan kuten tämän päivän tähtikin.
Olen ottamassa kenkiä pois, mutta näen päivänsankarin. Anssi Kela on jo paikalla ja kengät jalassa. Niinpä minäkin uskallan astella erittäin puhtaan näköiselle lattialle kenkineni. Kelan uudet levyt ovat valmiina odottamassa pöydällä.
Levyn ennakkokuuntelun aluksi saa sponsorin toimesta bagelia, puuroa ja donitsia. Jätin donitsiin ottamatta, kaduttaa näin jälkeenpäin.
Tapahtuma alkaa.
Anssi Kela luonnehtii levyä ”nostalgiatripiksi omaan nuoruteen” – siihen aikakauteen, kun hän alkoi itse ostaa levyjä. Duran Duran mainitaan alkupuheessa enemmän kuin usein.
Uusi Nostalgiaa-albumi on myös sisarlevy edelliselle Anssi Kela -levylle, joka muutti artistin suunnan täysin lisäten kuvioon 1980-lukua ja rytmiä. Nyt tavoitteena on ollut tehdä selkeä pop-albumi, jonka vaikutteet ovat kasarilta.
Ensimmäinen kappaleen vuoro. Huoneessa on aluksi häiritsevän kylmä, onneksi sponsorin tarjoama puuro on hyvää.
Tanssilattialla on saanut inspiraation laivakeikasta. Kela kertoo, miten yksinäinen mies oli tanssinut tavallista enemmän huomiota herättävällä tyylillä ja lähestynyt vastakkaisen sukupuolen edustajia, mutta jäänyt lopulta ilman vastakaikua.
Kappale alkaa suoraan laululla, jonka jälkeen alkaa paljon etukäteen mainostettu kasarius. Sovituksessa riittää juustoisuutta. Kappale etenee rytmikkäästi ja kuulostaa uudenlaiselta Anssi Kelalta. Biisi nostattaa odotuksia – varsinkin sen jälkeen, kun Nostalgiaa-single ei ollut mitään täysin ainutlaatuista.
Juustoisuus on Kelan mukaan positiivinen asia. Kertosäe on todella korni: ”Jos tahdot, mä näytän kuinka taikasauvaani käytän”. En ole selvästikään riittävän kaksimielinen, kun mieleeni juolahti samantien Harry Potter. Anssi Kela kokomustissa tuo mieleen Draco Malfoyn.
Tajunnanvirtani pystyy palaamaan biisin kuunteluun. Sen bassolooppi on todella hauska yksityiskohta. Myöhemmin Kela kertoo, miten bassoraidat ovat juuri yksi levyn avainasioista. Tunnen itseni asiantuntijaksi.
Haastatteluissa mainitun Nile Rodgers -kitaran voi huomata, syntikka toimii kuin juustoraasteena. Kappaleen keskellä oleva puheosuus on mahtava. Innostun hieman levystä.
Kappaleen loputtua paikalla oleva faniporukka nauraa. Aluksi tuntuu jotenkin todella erikoiselta. Ovatko fanit odottaneet levyä näin kauan, että lopulta, kun he saavat sitä kuulla, purkautuu odotus nauruna? Vai naurattiko biisissä jokin? Myöhemmin kuuntelutilaisuuden aikana Kela kertoo, miten tavoitteena on saada kuulija nauramaan, mutta nimenomaan hyvässä mielessä. Fanit ovat siis asiantuntijoita.
Kela kertoo, miten hän on ollut kappaletta tehdessä vahvasti Michael Jakson -vaikutteissa. Olen kuunnellut oman osuuteni Michael Jacksonin tuotannosta, mutta jollain tasolla vertaus ei ole täysin sopiva. Kertosäe on korniudesta huolimatta hieman vaisu, ja ”tää tunne” hokema saa minut tuntemaan itseni nuoreksi.
Vaikka Kelalla on paljon nuoriakin faneja, tuntuu tämä kertosäe kuin perheenisille osoitetulta – ja viikonloppuna vapaana riehasteleville äideille myös. Näin jälkeenpäin mietittynä tulee taustasta jollain tasolla mieleen Jacksonin kappale Pretty Young Thing.
Mieleeni tulevat Anssi Kelan kirjoitukset hyvistä kotimaisista räppilevyistä. Ehkä joku räppäri voisi tehdä tästä taustasta oman Good Lifensa.
Seuraava biisi on Viimeinen yö. Kela kertoo sen olleen valmiina jo edellisellä levyllä, mutta silloin hän ei ollut lopputulokseen tyytyväinen. Niinpä laulu kirjoitettiin uusiksi. Kela vertasi kappaletta 1980-luvun Fleetwood Maciin ja etenkin bändin Tango in the Night -albumiin.
Tajunnanvirtani alkaa laukata. Monet nykypäivän omien tyylilajiensa odotetuimmat levyt tuntuvat viittaavan tavalla tai toisella Fleetwood Maciin. Paperi T:llä on levyllään kappale Stevie Nicks. Jotain yhteistä Kelalla ja Henri Pulkkisella saattaa muutenkin olla, ainakin pitkät hiukset.
Kela kertoo, miten biisin sanoituksissa oli aluksi seikkailemassa itämafia, mutta lopulta asetelma kääntyi epäonnekkaaseen rakkaustarinaan. Kiitän ylempiä tahoja suunnanmuutoksesta. Bassoraita tulee puheenaiheeksi, Pino Palladino mainitaan.
Kappale on lähempänä sitä vanhaa, tuttua Anssi Kelaa. Looginen jatkumo edellisen kappaleen jälkeen, paljon rauhallisempi. Kela ei ole erehtynyt paahtamaan liikaa.
Kappaleen kertosäkeeseen edetään hauskasti neljän yöllisen ”tapahtuman” kautta. Jotain vastaavaa olisi voinut olla edellisessäkin biisissä taikasauvojen sijaan. Tässä jatketaan tietyllä tapaa samaa luuseriteemaa, mutta ei yhtä keski-ikäisiä kosiskelevasti kuin Tanssilattialla-biisissä. Yllätyn, jos kappale ei soi radiossa ensi syksynä.
Kela käy painamassa jälleen tietokoneen välilyöntiä, ettei seuraava biisi ala soida. Tällä kertaa fanit taputtavat. Sitten alkaa analyysi bassonkäytöstä 1980-luvun musiikissa. Mielestäni tässä kappaleessa basso ei ollut niin merkittävässä osassa, mutta ehkä en sittenkään ole asiantuntija.
Kela kertoo, miten 1980-luvulla hittimusa perustui usein bassoraitaan, mutta sitten se koki inflaation. Kela kertoo, miten hänen uuden levynsä teemana oli ”basson rehabilointi”. Kela miettii, miten basson nostaminen framille saattaa olla riski. Ihmiset kuuntelevat usein levyä läppärin kaiuttimista. Hyvä pointti, mutta mieluummin tekisin itsekin musiikkia eri lähtökohdista kuin siitä, miltä se kuulostaa jostakin laitteesta kuunneltuna.
Kolmas kappale Täydellinen kuu on aivan uutta materiaalia. Sen sanoittaminen oli ollut artistin mukaan vaikeampaa kuin ikinä. Kela oli halunnut pitää ”oon siili keskellä ilmapallojen” -lainin, koska artistin mukaan se saattaa olla paras asia, mitä hän on ikinä kirjoittanut.
Kappale soimaan, introssa on vihellystä. En järin innostu. Vihellys on jostain syystä ärsyttänyt minua aina. Mainittu siililaini tulee jo varhaisessa vaiheessa. Kappale ei lopulta varsinaisesti eroa siitä, mitä Kela on ennen tehnyt. On tullut peräkkäin kaksi kappaletta, jotka eivät ole aiheuttaneet samaa uutudeenviehätystä kuin introbiisi.
On tutun Nostalgiaa-singlen aika. Kappale oli jo valmiina viime levyn aikaan, mutta se ei Kelan mukaan sopinut siihen. Kela luonnehtii biisin uudelleen kirjoittamista ”vaikeaksi pihtisynnytykseksi”.
Kappale sopii kuvastamaan albumin teemaa parhaiten. Kela kertoo, miten levy syntyi nostalgiasta. Nuoret fanit ovat tulleet juttelemaan keikkojen jälkeen ja kertoneet, miten lapsena he kuuntelivat Nummela-albumia. Silläkin levyllä on siis nostalgia-arvoa. Tunnen itseni jälleen nuoreksi.
Piirrä minuun tie pohjustetaan muistelulla Robbie Williamsin swing-keikasta Hartwall-areenalla. Kela kertoo, miten kaksi tuntia saman toistamista oli ollut hänelle puuduttava kokemus, mutta Angels oli tehnyt suuren vaikutuksen. Se nimittäin oli soitettu teemasta poiketen normaalina versiona.
Kelan omien sanojen mukaan Robbie Williams ei kuulu kappaleessa, mutta jotain tuttua siinä kuitenkin on. Biisi on myös kaikkein kasarein esitys tähän asti. On mahtavaa, että joku suomalainen mainstream-artisti tekee tälläistä musiikkia 808-rumpujen kanssa.
Kappaleen jälkeen Kela paljastaa pyrkineensä tekemään mahdollisimman juustoisen kappaleen. Tunnen itseni jälleen asiantuntijaksi.
Mihin tahansa (paitsi Helsinkiin) on kaltaiseni Varsinais-Suomessa varttuneen mielestä äärimmäisen lupaava nimi kappaleelle. Mistään soijalatenhuuruisesta tuskasta kappale ei kuitenkaan kerro. Punavihreää somekuplaa ei biisin nimeä enempää sohaista.
Kappaleesta on lähdetty tekemään Duran Duran -pastissia, ja sanoituksen teemana toimii ”jetset-meininki ja kaukokaipuu”. Biisi edustaa jälleen sitä perinteistä Anssi Kelaa, mutta tietysti vahvalla kasarimausteella. Kela kertoo tilanneensa miksausvaiheessa ”lisää lentokonetta”.
Biisi on lähellä stadionrockia. En ole ollut yhdelläkään Kelan keikalla, mutta voisin ennustaa tästä silti keikkahittiä. Muutenkin havaitsen, että Friedin studion lämpötila on muuttunut viileästä lämpimäksi. Samalla huomaan Kelan tuijottavan jälleen kattoon. Hän vaikuttaa muutenkin tänään aavistuksen vaivaantuneelta.
Nahkaa ja luuta -kappaleesta riitti tieto siitä, että Kela on kokeillut falsettilaulua. Huomaan innostuvani. Kappale on tyyliltään lähellä Tanssilattialla-biisiä, pelkään taikasauvan palaavan kuviohin.
Biisissä kuuluu lause ”mä oon sun koira”. Ollaan lähellä taikasauvaa, mutta ei siltikään. Falsetto toimii Kelalla mahtavasti, ja kappaleessa on miltei funkia. Ehkä Kelan kannattaisi harkita seuraavaksi soul-levyä.
Muistiinpanoissani lukee ”Prince mainittu”. Juuri sen enempää ei Kela kertonutkaan kappaleesta Huomaatko mitä sait aikaan. Sanoituksissa yhdistyvät oravanpyörä ja yksinäisyys. Kappale olisi yhtä hyvin voinut olla (juustoraasteen karsimisen jälkeen) vaikkapa 1972-albumilla. Kertosäe on citymaasturimusiikkia.
Teit musta viisaan -kappaletta pohjustettiin jälleen sanoittamisen kannalta. Kela kertoo, miten hänellä on usein kaksi A4-paperia tekstiä täynnä sanoittaessaan kappaletta. Tämä oli kuitenkin ollut tähän mennessä ”vähäsanaisin” kappale.
Kela nostaa vielä ennen biisin lähtemistä soimaan esille sen, että tässä kuuluu Kate Bushin Running up That Hill. En voi kiistää, etteikö kappale olisi hyvä. Tietyllä tavalla se tuo mieleen jopa Bruce Springsteenin.
Kuolleen miehen kitaraan liittyy pitkä tarina. Kappaletta oli ensinnäkin lähdetty tekemään siinä mielessä, että se on levyn pääteos ja päätösraita. Inspiraatio kappaleeseen lähti Facebook-kuvan kommentista. Kuvassa oli vanha Martin-merkkinen kitara, ja fani kommentoi miehensä omistaneen täysin samanlaisen kitaran. Kela oli viestitellyt kommentoijan kanssa, ja jotain siitä keskustelusta oli jäänyt elämään. Kela kertoo vielä kappaleen olevan tematiikaltaan sama kuin Puistossa, mutta ”överimpi yritys”.
Kela myös kuvailee, miten kappaleessa keskellä oleva kitarasoolo muodostaa instrumentaalisen raidan keskelle levyä. Onko Anssi Kela sittenkin suomipopin Justin Timberlake? Kaksiosaiset kappaleet ja kaikki. Juurikin siitä syystä tuli Timberlaken Mirrors mieleen, viimeinen kertosäekin on tehty tavallaan uudelle sävelelle lopussa. Aivan sellaisia olosuhteita ei saavuteta, mutta kokeilu on mielenkiintoinen.
Kuuntelutilaisuus itsessään vahvistaa sen, että Anssi Kela osaa puhua musiikista olemalla juuri sellainen henkilö, jonka analyysiä on Kelan arvostajien ja inhoajien yhtä mielenkiintoista kuunnella. Hän jaksaa vielä viimeisen biisin jälkeen kertoa pitkään, miten tämä levy kuvastaa juuri häntä kursailemattomasti ja häpeilemättömästi.
Kela kertoo ottaneensa riskin Levoton tyttö -biisin kanssa. Riski kannatti. Nostalgiaa jatkaa samalla linjalla. Levyn jälkeen on luvassa taukoa ja sen jälkeen uusi suunta artistina. Mitä ilmeisimmin paluuta vanhaan ja varsinkaan kasarisoundiin ei kuitenkaan tule, ”Nummela 2:sta” puhumattakaan. Aika näyttää, mitä Kela seuraavaksi keksii.