Laulaako minä-muodossa tarinoiva artisti itsestään? Ikinä?

22.01.2012

Laulun minä-kertoja ei useinkaan ole yhtä kuin esittäjä, muistuttaa Tuukka Hämäläinen sanoitusblogissaan – mutta nostaa esille myös tapauksia, jolloin moiseen epäilyyn on aihetta.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Aki-Pekka Sinikoski

Olen usein näissäkin teksteissä korostanut sanoitusten sitoutumattomuutta: ettei laulun minä-henkilöä tule ymmärtää laulajaksi itsekseen. Hiljattain tulin kuitenkin ajatelleeksi, ettei tapaus ole välttämättä kovin selvä. Yritän siis tutkia ja perustella, miksi sanoitus tulisi mielestäni ymmärtää tekijästään erillisenä ja fiktiivisenä.

On hyvin yleistä puhua sanoituksista siihen tapaan, että ”tässä biisissä Tom Waits tekee sitä-ja-sitä”. On totta, että lauluntekijän ja esittäjän voi hyvin ymmärtää kertojaksi, mutta vain samaan tapaan kuin kirjailijan. On ylimääräinen loikkaus olettaa, että laulun minä-kertoja (tai ”puhuja”) on yhtä kuin esittäjä.

Totta kai voimme yhä puhua siitä, että Paul McCartney kirjoitti She Came In Through the Bathroom Window -kappaleen Beatles-fanista, joka todella tunkeutui McCartneyn kotiin vessan ikkunasta. Mutta tämä biografinen tosiasia ei tarkoita, että kappale kertoisi siitä. Se olisikin melkoinen yksinkertaistus.

She came in through the bathroom window
Protected by a silver spoon
But now she sucks her thumb and wanders
By the banks of her own lagoon
Didn’t anybody tell her?
Didn’t anybody see?
Sunday’s on the phone to Monday
Tuesday’s on the phone to me

She Came In Through the Bathroom Window, san. McCartney (Abbey Road, 1969)

Tekstit paljastuvat fiktioksi monilla tavoilla, jotka voivat päteä myös kirjallisuuteen, runouteen ja elokuvaan. Joskus on suoraan kyse sisällöstä: jos biisissä on maailmanloppu, tiedämme, ettei se perustu tositapahtumiin (vaikka tietysti uhkakuvat voivat olla todenmukaisia). Loppupeleissä miltei jokaisessa kunnianhimoisessa sanoituksessa on jokin yksittäinen seikka, joka ei ole yhteensopiva todellisuuden kanssa. Jos sellaisia ei ole ja sanoitus voisi yhtä hyvin olla tosi, voisi se olla tosi useammalle ihmiselle eikä vain kirjoittajalleen.

Viime kädessä laulun kuvaamien, realististen tapahtumien tosipohjaisuus jää tottakai mysteeriksi. Mistä me lopulta voimme tietää kokiko runoilija-lyyrikko Pete Brown koskaan sellaista tunnetilaa, jota hän kuvaa Creamin loistavassa biisissä Sunshine of Your Love? Jos siis oletamme, että tekijä puhuu itsestään, tulisi tekstiä ymmärtääkseen tietää runsaasti tekijästä, hänen elämästään ja historiastaan – kenties jopa tuntea hänet henkilökohtaisesti. Tällaiset kriteerit tarkoittaisivat, ettemme voi tekijöiden kuoltua ymmärtää heidän teksteistään juuri mitään.

It’s getting near dawn,
When lights close their tired eyes.
I’ll soon be with you my love,
To give you my dawn surprise.
I’ll be with you darling soon,
I’ll be with you when the stars start falling.

Sunshine of Your Love, san. Pete Brown & Jack Bruce (Disraeli Gears, 1967)

Koska kuitenkin voimme esittää päteviä tulkintoja teksteistä, joiden tekijöistä emme tiedä yhtään mitään, ovat taiteentutkijat ja esteetikot päätyneet toistuvasti oletukseen, että tulkinnan tulee olla tekijästä erillään. Viime kädessä tämä tarkoittaa, että kuvittelipa laulaja sitten mitä tahansa, oletamme hänen kirjoittavan fiktiivisenä henkilönä. Halukkaat voivat tutustua vaikkapa Roland Barthesin teokseen Tekijän kuolema.

Haastajia kuitenkin löytyy. Herra Ylppö on Ihmiset-yhtyeensä aikoina alkanut puhua ”reality-rockista”, jolla hän tarkoittaa ilmeisen tosipohjaista tapaansa kirjoittaa. Samaan tyyliä ovat aiemmin harjoittaneet monet muutkin, muun muassa Kauko Röyhkä, joka tosin usein etäännyttää hahmojaan edes hiukan itsestään.

Sä otat sun meikit ja otat sun verhot
Tietysti vaatteet ja silitysraudan
Sä aiot nyt jättää mut asumaan yksin
Ja yhteinen sohva sahataan kahtia
Sä vittuillet mulle että: ”kuka on seuraava
Elena Leeve vai Jenni Banerjee?”
Tietysti toi on iso kohteliaisuus
Ainakin taattu ois julkisuus

Loppu, san. Herra Ylppö (Sata Vuotta, 2008)

Vitsi piilee kuitenkin juuri tuossa sanassa ”reality”, joka viittaa tietysti 2000-luvun vitsaukseen, ”reality-sarjoihin”. Eihän tosi-tv ole juurikaan todellisempaa kuin rehellisesti sepitetty fiktio. Se koostetaan runsaasta materiaalista asiantuntevien ohjaajien ja käsikirjoittajien toimesta. Ylppö on itsekin myöntänyt, ettei reality-rock lopulta ole ”todellista”.

Samankaltaisen haasteen heittää Samuli Putro, joka etenkin ensimmäisellä, ylistetyllä sooloalbumillaan Elämä on juhla tykitti niin suorasukaista tekstiä, ettei sitä voinut tulkita kuin Putron omaksi puheeksi. Vaikka tulevalle lapselle kirjoitettu Yks ruma ja kaksi kaunista voisikin tavallaan kertoa kenestä tahansa lauluntekijästä, sisältää viimeistään Hoidetaan kämppä Berliinistä suoraa tekstiä tekijänsä elämästä.

Näen kauhukuvan itsestäni vuosien päässä
Ruisrockin lava joka tärisee hiukan
Mutta minä vielä enemmän kun dokasin eilen
Niin kuin dokasin eilen ja sitäkin ennen
Niityllä luvattoman nuori tyttö
Käänty kaverinsa puoleen että mikä tää bändi on
Kaveri on hiljaa
Hymyilee sitten että näillä on se biisi
Se Todella kaunis

Hoidetaan kämppä Berliinistä, san. Samuli Putro (Elämä on juhla, 2009)

Vaikka se saattaa jonkun mielestä kuulostaa saivartelulta, voi tässäkin kohtaa laulun kertojan ja Putron itsensä erottaa toisistaan. Emmehän kuitenkaan – tekijän vakuutteluista huolimatta – voi olla aivan varmoja onko hän edes rehellinen tekstissään. Miksi siis olettaisimme hänen puhuvan itsestään? Ehkäpä Samuli Putron tekstissä seikkaileekin fiktiivinen ”Samuli Putro”, jollaisena hänen julkista uraansa seuranneet hänet näkevät? Pitäisin tätä jopa oletettavana.

En tarkoita, etteikö biografiselle tulkinnalle olisi sijaa ja kysyntää, mutta se on viime kädessä rock-historian osa-alue – ei niinkään taiteen tulkinnan. (Ja nyt kukaan ei ala nysvätä, ettei pop-musiikki ole taidetta – tai kirjoitan vielä siitäkin!)

Kirosäkeet-kirjaa toimittaessani oli hauska huomata, kuinka eri tavoin lauluntekijät vastasivat kysymykseen ”kappaleen tarinasta”. Jotkut kertoivat kuinka olivat saaneet idean sanoitukseen, toiset taas kuvailivat konkreettista kirjoitusprosessia ja loput alkoivat tulkita omia tekstejään. Tekijöilläkin on monta tapaa ymmärtää teoksensa.

Ei ole syytä luopua erilaisista tulkinnoista, mutta tiettyyn eksaktiin ilmaisuun voi pyrkiä. Onhan kuitenkin eri asia sanoa, että Morrissey on kirjoittanut kappaleen Girlfirend in a Coma tietyllä tapaa kuin että kappaleessa Girlfriend in a Coma Morrissey haikailee koomassa olevan tyttöystävänsä perään. Jälkimmäinen sisältää ylimääräisen oletuksen, jolle on hankala löytää perusteita.

There were times
When I could have
Murdered her
But you know
I would hate anything
To happen to her
No I don’t want
To see her
Do you really think
She’ll pull through?

Girlfriend in a Coma, san. Morrissey (Strangeways, Here We Come, 1987)

Lisää luettavaa