Jatkamme päivän Morrissey-teemaa hivenen erilaisella reportaasilla. Kirjailija Antti Nylén työstää valokuvakirjaa, jossa suomalaiset Morrissey-fanit saavat sovittaa artistin kolme vuosikymmentä sitten Provinssirockissa pitämää paitaa. Kimmo Vanhatalo osallistui leikkiin ja kirjasi ylös tuntemuksiaan.
Teksti: Kimmo Vanhatalo, kuvat: Jari Lam
Ensimmäisenä tietenkin haistan sitä. Paitaa, siis. Tuoksu on voimakas, kummallinen sekoitus miehekästä partavettä ja hedelmäisen makeaa naisellisempaa aromia. Alan jo pohtia, kuinka paidan entisen omistajan tuoksussa yhdistyy kiehtovalla tavalla maskuliinisuus ja feminiinisyys.
Sitten aivoni menevät takaisin päälle oikosulusta ja palaan todellisuuteen. Paitaa on pitänyt kuusikymmentä ihmistä viimeisen puolentoista viikon aikana. Nyt siinä yhdistyy näiden ihmisvartaloiden hajut, ei suinkaan Steven Patrick Morrisseyn tuoksu kolmenkymmenen vuoden takaa.
Pian minäkin liityn osaksi paidan bouqueta. Olen laittamassa päälleni vaatekappaleen, jota pelkällä sukunimellään parhaiten tunnettu sooloartisti ja The Smithsin nokkamies piti päällään yhtyeen ainoalla Suomen-keikalla, Provinssirockissa kesällä 1984.
Antti Nylen.
Tämän kummallisen tapahtuman taustalla on intohimoisena Morrissey-fanina tunnettu kirjailija Antti Nylén. Paita kulkeutui hänelle Helsingin olympiastadionin tornin vahtimestarilta, joka puolestaan oli saanut sen Morrisseyltä itseltään Provinssirock-keikan jälkeen.
Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin Nylén pitää kuvaussessiot, joissa halukkaat pääsevät kokeilemaan myyttistä vaatetta. Sessioiden kuvat kootaan myöhemmin valokuvakirjaksi, joka ilmestyy vuoden 2015 puolella. Suunnitteilla on myös kuvista tehtävä näyttely.
Kun napitan kiinni mustaa paitaa, jota koristavat valkoiset kukannuppuja tai ehkäpä siemeniä esittävät kuviot, mieleeni tulee Cheekin edellisen viikonlopun kaksi konserttia samaisella stadionilla, jonka vahtimestarin ansiosta paita nyt on käsissäni. Siellä kymmenettuhannet ihmiset juhlivat menestystä, onnistumista ja voittamista.
Täällä pienen gallerian varastohuoneessa osallistun johonkin, joka on sen kaiken lähes täysi vastakohta. Morrisseyn yleisöä ovat aina olleet yksinäiset, unohdetut, erilaiset, hiljaiset, onnettomat, lukutoukat, vakavamieliset ja sydänsuruiset. Sellaiset ihmiset, jotka eivät voisi olla kauempana hammashymyisistä voittajista.
Silti kyse on myös osittain samasta impulssista kuin niillä stadionin kymmenillätuhansilla Cheek-faneilla – halusta päästä jonkinlaiseen kontaktiin ihailemansa muusikon kanssa.
Täytyy myöntää, että artistin paidan päälleen laittaminen on tosin paljon oudompaa ja pakkomielteisempää kuin suurkonsertin katseleminen. Paita on kuin pyhäinjäännös, jota tulemme koskettamaan toivoen – niin, mitä?
Päällimmäinen tunne Rumban kuvaajan räpsiessä minusta kuvia ennen varsinaisia sessioita on kiusaantuneisuus. Itse asiassa koko tilanne on äärimmäisen vaivaannuttava. Johtuuko se siitä, että tunnen itseni ulkopuoliseksi, huijariksi tosifanien pyhätössä?
Toki minullakin on suhteeni paidan entiseen omistajaan. Teini-ikäisenä hankin ensimmäisen Smiths-levyni. Nauhoitin kasetille kirjastosta lainatulta vinyyliltä yhtyeen debyyttilevyn, jonka olin lukenut Rolling Stone -lehdestä kuuluvan rockin tärkeimpien klassikoiden joukkoon.
Lisäksi lähinnä eurodanceen erikoistunut Kiss FM -radiokanava, jota minulla oli tapana kuunnella 1990-luvun puolivälissä, soitti jostain kumman syystä melko usein kahta Morrisseyn kappaletta, sateenpieksemän suruisaa Everyday Is Like Sundayta ja riehakkaan uhoavaa The Last of the Famous International Playboysia. Rakastuin etenkin jälkimmäiseen. Sen jälkeen eurodancen karkinhajuinen tamppaus ei oikein tuntunut enää miltään. Morrisseyn musiikki tuntui täyttävän sydämen tavalla, johon nuo neonväriset päiväperhoset eivät pystyneet.
Nykyään omistan useita Smithsin ja Morrisseyn levyjä. Olen silti varma, etten olisi tullut tänne, ellen olisi saanut tätä tehtäväkseni Rumbalta. Olenko siis tarpeeksi fani?
Onneksi paita sentään sopii päälleni, vaikka olen epäilemättä paljon tukevampi kuin Morrissey 25-vuotiaana. Leveä naisten tekokuitupaita antaa paljon anteeksi. Kun se on päälläni, odotan, josko tuntisin jotain, mutta lävitseni ei kulje minkäänlaisia värähdyksiä tai yliaistillisia tuntemuksia. Toistaiseksi paita on vain paita.
Jo ennen kuvauspaikalle saapumista olin hermona. Miten minun pitäisi olla ja poseerata? Katselin tietokoneelta kuvia Morrisseyn kuuluisista valokuvaposeerauksista ja mietin, pitäisikö kuviin ottaa mukaan vaikkapa miekkaliljoja tai narsisseja? Sellaisia, joita Morrisseyllä oli tapana pitää roikkumassa housujensa takataskusta. Ehkäpä saisin jostain lainattua kissan istumaan pääni päälle Morrisseyn PETA-mainosta mukaillen?
Lopulta tietenkin päädyn vain seisomaan paikallani vailla rekvisiittaa. Kuvaukset alkavat ja yhtäkkiä käteni ovat kuin vieraasta ruumiista, enkä keksi, mitä ihmettä niille pitäisi tehdä. Kiitän luojaa kännykkä-selfieistä, joiden ansiosta osaan ottaa kasvoilleni ilmeen, joka näyttää mielenvikaisen sijaan ainakin etäisesti inhimilliseltä.
Nylén ei neuvo, vaan antaa kiusallisuuden näkyä. Huoneessa kuuluvat vain kameran sulkimen räpsähdykset. Mietin kuumeisesti, miksei taustalla voisi soida edes Morrisseyn musiikkia. Nyt jos koskaan tarvittaisiin The Last of the Famous International Playboysia.
Pian Nylén ilmoittaa, että jäljellä on enää viisi ruutua. Levitän käteni ja yritän ottaa kasvoilleni samanlaisen autuaasti hymyilevän ilmeen kuin Morrisseyllä hänen omaelämänkertansa kannessa. Sitten päätän ikään kuin haistaa paitaa. Siinä olivat poseeraukseni ja palaan seisomaan epämääräisesti hymyillen, kunnes piina on ohi.
Rumban kuvaaja kyselee, olenko ennen ollut kuvattavana (luulen, että hän kyllä näki, etten ole). Veistelen kehnoa vitsiä siitä, kuinka lahjani selvästi menevät hukkaan kirjoittajana. Oloni on hajamielinen ja hieman euforinen. Selvisin siitä!
En kuitenkaan selvästikään saanut kanavoitua paidan kautta Morrisseytä. Olin se päälläni auttamattomasti ja traagisesti yhä vain oma itseni.
Sitten tajuan projektin olennaisen jujun. Sehän oli tietenkin aivan silmieni edessä.
Paidan sovittaminen voi olla leikkiä ja pelleilyä, mutta sen sydämessä on jotain hyvin vakavaa, jotain samalla sekä valtavan herkkää että hyvin kirkkaana roihuavaa. Sieltä löytyy faniuden ydin. Se on tapa määritellä itsemme ja paikkamme maailmassa. Niin itsekin tein tämän jutun alussa. Minä en ole, enkä koskaan tule olemaankaan Cheek-fani. Sen sijaan ainakin tässä hetkessä olen Morrissey-fani.
Kun laitan hänen paitansa päälleni, kerron itsestäni. Nylénin kuvissa ei lopulta näy Morrisseyn paita, saati sitten Morrissey itse. Niissä näkyvät me, hänen ihailijansa ja hänen musiikkinsa ystävät. Paitaa sovittaessani tulen osaksi yhteisöä, osaksi jotain itseäni suurempaa ja vaikeasti selitettävää. Meitä kaikkia paitaa sovittaneita yhdistää suhde Morrisseyhin, mutta samalla jokaisen suhde häneen on vahvasti henkilökohtainen.
Kun puemme paidan päällemme, emme muutu Morrisseyksi, vaan olemme entistä voimakkaammin oma itsemme. Ja mikä parasta, olemme sitä yhdessä.
Siinä se on: paita.