Murheet ikkunasta ulos – haastattelussa Janne Westerlund

Kun kolmannen sooloalbuminsa juuri julkaissut JANNE WESTERLUND tekee ikkunaremonttia, näköala laajenee myös sisäiseen maailmaan.

Kalle Keskinen

Vaaleanpunainen, iso kaksikerroksinen talo Vantaan perukoilla ei ole enää mikään nuori rakennus.

Siellä täällä on pientä laittamista. Mutta oikeastaan juuri tämä tekee siitä kiehtovan ja karismaattisen.

Sen verran vanha ja elämää nähnyt se on, että aina on kuitenkin jotain murhetta.

Ulko-ovesta isolle terassille tulee Janne Westerlund. Hän kertoo, että muutti tähän taloon tyttöystävänsä kanssa vajaa vuosi sitten.

”Aika seikkailua on ollut ensimmäinen talvi. Ei yhtään tiedä, kuinka paljon pitää lämmittää ja kuinka paljon täällä juoksee hiiriä”, Westerlund sanoo.

Menemme sisälle. Otamme kahvia ja istumme pirtin pöytään. Kello tikittää.

”Kyllä tässä duunia riittää. Tässä tuli kämppä ja harrastus samalla.”

Nykyään Westerlund viettää harrastuksensa parissa verrattain paljon aikaa. Eräs remonttihomma on ylitse muiden: ikkunoiden remontointi.

Se kuulostaa ehkä puisevalta, mutta kun Westerlund alkaa avata ikkunaremontin filosofisia puolia, homma käy kiehtovaksi.

Seisomme alakerrassa ja tarkastelemme yhtä ikkunaa. Siinä on valkoiset karmit, jotka ovat vuosikymmenten saatossa saaneet siipeensä. Ikkunan takana näkyy talvinen takapiha.

”Osa näistä on ollut tässä sata vuotta ilman, että niitä on irrotettu kertaakaan.”

Ikkunaremontti menee näin:

Ensin otetaan vanha kitti pois.

Sitten otetaan stiftilanka pois.

Stop tähän.

Westerlund käyttää sen verran osaavan oloisesti ammattisanastoa, että täytyy kysyä, onko hän jonkin sortin nikkaroija?

”En osannut tehdä mitään vuosi sitten. Tein sellaisen käytännön ratkaisun, että menin työväenopiston kurssille.”

Westerlundilla on sellainen huono ­tapa, että joskus asiat jäävät tekemättä, ellei hän tee tällä tavalla jotain konkreettista asian edistämisen eteen.

Mutta palataan työhön.

Stiftilangan irrottamisen jälkeen irrotetaan lasit ja koetetaan pitää ne ehjinä.

Sitten raavitaan vanha maali pois.

Sitten korvataan ne puuosat, jotka ovat toivottoman lahoja.

Sitten hiotaan ja maalataan koottu karmi uudelleen.

Tulee mieleen säveltäminen: otetaan aihioksi rakenne, sointukierto tai melodia, puretaan se, jätetään olennainen paikoilleen ja kasataan uusista elementeistä jotain uutta, jossa on silti pohjalla paljon vanhaa.

Istumme keittiön pöydässä. Kello tikittää.

”Maalia tulee ainakin kolme kerrosta. Maali saattaa kuivaa pari viikkoa, ennen kuin sitä voi taas käsitellä. Laitan sen syrjään ja se saa rauhassa möhistä omiaan. Tykkään erittäin paljon siitä, kun tekee tätä, että se ehdottomasti ottaa oman aikansa.”

Vähän kuin musiikissa:

”Jos tekee levyä, on hyvä antaa niiden tekemisten kuivahtaa pari viikkoa, ja sen jälkeen palata niihin. Silloin huomaa, mikä siinä on olennaista.”

Sillä aikaa voi vaikka lukea. Se on Westerlundin mielipuuhia.

”Kirja pystyy sytyttämään aivot, eikä siihen ikinä kyllästy. Se on niin yksinkertainen ’laite’, mutta se toimii silti, ja se viehättää minua paljon.”

Westerlund luki juuri Madame Bovary -nimisen kirjan. Se on noin 150 vuotta vanha.

”Siinä huomaa, että evoluutio ei ole ihmisen kohdalla päässyt tähän väliin millään tavalla. En usko, että tämä laitteiden täyttämä ympäristö on lopulta muuttanut meitä juurikaan syvemmällä tasolla. Voin ihan hyvin kuvitella madame Bovaryn räpläämässä kännykkää.”

Niin. Vanhoissa kirjoissa on hauskaa huomata, miten ihminen ei sinänsä ole muuttunut mihinkään. Pohjimmiltaan samat onnen ja murheen aiheet ovat pysyneet samoina satoja, ehkä tuhansia vuosia.

Westerlundinkin murheet ovat ihan perusjuttuja.

Kun käsittelee tämän vanhan talon yläkerrassa ikkunaa, on aikaa ajatella.

”Uppoudun siihen tekemiseen. Se maisema, joka tulee silloin päähän, on erilainen.”

Silloin voi miettiä esimerkiksi aikaa.

”Jos teen suhteellisen fiksusti ikkunan kuntoon, sen olemiseen joutuu puuttumaan ehkä seuraavaksi joskus kymmenen vuoden päästä. Tai jos vie vielä pidemmälle: jos kuudenkymmenen vuoden päästän joku alkaa uudestaan remontoimaan näitä, niin se on paljon helpompaa, jos minä olen tehnyt sen nyt hyvin. Tässä tulee hyvin konkreettinen perspektiivi, jonka kautta voi pohtia aikaa.”

Tai sitten hän vain arvioi työnsä tuloksia.

”Se on aika vapauttavaa, koska olen hirveä murehtimaan ja märehtimään kaikkia asioita, niin se ei ole mikään huono juttu, jos kelaa jotain puolen millin virhettä.”

Hyvä vaihtoehto on myös se, että ei mieti mitään. Se on luksusta nykyään, kun joka puolelta tulee erilaisia ärsykkeitä.

Westerlund mainitsi olevansa kova poika miettimään ja murehtimaan.

Se on ehkä ihan luonnollista, kun on 45-vuotias taiteilija. Kuten Westerlund sanoo, hän on keskittynyt yleensä ulkoisten asioiden sijaan siihen, mitä pään sisällä tapahtuu. Se johtaa väistämättä siihen, että aina mielen päällä on jotain.

Mutta mitä? Mitä hän murehtii?

”Lähinnä kaikkea, mitä voi tapahtua, ja miten on niin mielettömästi vaihtoehtoja ja vaihtoehtoja. Ja vaihtoehdoille on vaihtoehtoja. Ja vaihtoehtoja.”

Westerlund ottaa kahvia. Kello tikittää.

”Lopulta ne ajatukset menevät sellaisiksi merkityksellisyyttä käsitteleviksi ongelmiksi. Niitä on hirveän vaikeaa perata sanallisesti. Ehkä siksi sitä on niin naimisissa musiikin kanssa. Sitä kautta sitä murehtimista voi purkaa.”

Westerlund näyttää siltä, että häntä vähän nolottaa selvittää tätä asiaa. Sillä kuten hän itse sanoo, ihan turhaa tuollaisten asioiden pohtiminen ja murehtiminen on.

”Se on typerää, aikaa vievää ja altistaa masennukselle. Mutta mihin sitä pilkuistaan pääsee. Ja ehkä jos sen kelailun paino ohjaa esimerkiksi musiikissa sitä, millainen se lopputulos on. Siitä tulee omanlaisensa. Silloinhan merkitys tulee siitä.”

Hän havainnollistaa metaforan kautta.

”Jos teet ikiliikkujaa ja hiot ja vuolet sitä. Että kohta se on ihan valmis, eikä se kuitenkaan valmistu koskaan. Ehkä se pöly ja ne lastut, jotka siitä työstämisestä tulee, on lopulta se tärkein juttu.”

Kuten vanhaa taloa kaunistavat kaikki pienet rapistuneet kohdat, Westerlundia ja hänen musiikkiaan kaunistaa tämä melankolia.

”En kuvittele, että mitään vastauksia on. Kunhan on siedettävä olo.”

Westerlund veikkaa, että hänen tahdillaan ja taidoillaan kaikkien ikkunoiden remontoimiseen menee neljä vuotta.

Sen aikana on monta pientä välietappia. Aina, kun yksi ikkuna on valmis ja siitä katsoo ulos, tulee hirveän tyytyväinen olo.

”Silloin tekisi melkein mieli laulaa pieni oodi.”

Sen jälkeen tehdään seuraava ikkuna. Ja kun kaikki ikkunat on tehty, on taas kaikkea muuta, esimerkiksi ulkoseinien maalaaminen.

Niin. Tämä vaaleanpunainen, iso ja elämää jo nähnyt talo ei valmistu koskaan. Ei se mitään.

”Minulle ikkunaremontti on lomaa. Olen huono lomailemaan perinteisellä tavalla. Tykkään matkustaa, mutta sitten, kun olen siellä ihmeellisessä maisemassa, mietin, että miten olen päätynyt tähän postikorttiin.”

Silloin mieleen juolahtaa taas perustavanlaatuinen kysymys. Se, joka suloisesti unohtuu aina silloin tällöin, kun kello raksuttaa hiljalleen samalla, kun Westerlund poistaa vanhaa maalia ikkunankarmista.

”Että mitä helvettiä minä teen täällä.”