Samuli Knuuti kirjoitti Rumbaan 6/14 pitkän artikkelin Portisheadin ja muiden Bristolin kolkon äänimaiseman sanansaattajien merkkihetkistä.
Teksti: Samuli Knuuti, kuvassa: Portishead
Kun grunge kävi läpi kuolinkoristuksiaan, Englannista tulvi tyhjiötä täyttämään brittipopin lisäksi triphop: Bristolista kotoisin oleva hiphopin, soulin, bluesin, dubin sekä jazzin elokuvallinen ja paikoin pahaenteinen sekoitus, joka yhdisteli ennen jyrkästi valkoisina ja mustina pidettyjä aineksia ennenkuulumattoman omaperäisesti. Kun Portishead saapuu pian tuomaan pilviä Suomen suvitaivaalle, on aika tehdä aikamatka genren kulta-aikaan.
Kaikella koskettavalla musiikilla on kotipaikkansa. Jos musiikki ei ole mistään kotoisin, se mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei ole mistään kotoisin.
1990-luvulla syntyneen ja vuosina 1994–98 kukoistaneen triphopin kotikaupunki on Bristol. Englannin kaakkoisrannikolle sijoittuva kaupunki on suomalaisnäkökulmasta sen verran syrjässä Brittein saarten tyypillisimmistä turisti- ja kielikurssikohteista, että tulee yllätyksenä, kun googlatessaan huomaa, että siellä asuu liki 500 000 asukasta ja kaupungin lähialueilla yli miljoona. Se, mikä kuulostaa pikkukaupungilta, onkin Helsingin kokoinen taajama.
Triphopin suhteen tärkeämpi historiallinen fakta on Bristolin synkkä maine 1700-luvun orjakaupan englantilaisena keskuksena. Se oli yksi kulma Afrikan ja Yhdysvaltojen välisessä kolmiokaupassa, jossa kauppatavaroina olivat tupakka, puuvilla, kankaat, sokeri, tehdasvalmisteiset hyödykkeet – ja orjat. Vaikka kolmiokaupan logiikan mukaan suurin osa orjista päätyi niitä enemmän tarvitseviin Yhdysvaltoihin, osa niistä päätyi myös Bristoliin.
Tästä johtuu se, että siitä lähtien Bristolissa on ollut yksi Englannin suurimmista mustien yhteisöistä. Kuulu popkirjoittaja ja -kirjailija Simon Reynolds onkin kutsunut kaupunkia Englannin San Fransiscoksi – se on yhtä monikulttuurinen kuin Lontoo mutta paljon rennompi paikka. Ja juuri sellaiset paikat ovat ihanteellisia kehtoja eri lajityyppejä yhdisteleville musiikkityyleille.
Vaihe 1: Blue Lines – Soulia seuraavalle vuosituhannelle
”Lajityyppien sekoittaminen on hyvin englantilainen juttu. Me vartuimme kuunnellen punkia ja funkia, emmekä koskaan ole päässeet irti niiden meihin istuttamista asenteista. Kun ennen Massive Attackia olimme mukana Wild Bunch -kollektiivissa, soitimme päivän fiiliksen mukaan new wavea, reggaeta, soulia, funkia, varhaista garagea, Detroitin teknoa… Yhdysvalloissa kaikki on niin paljon lokeroidumpaa, joten siellä moinen fuusiomeininki ei toimisi – ja ehkä siksi emme olekaan koskaan olleet Amerikassa niin suosittuja, toisin kuin Kanadassa. Mikään ’sulatusuuni’ Bristol ei silti minusta ole. Paikka on vain sen verran pieni, että on väkisinkin tehtävä yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa. Yhteistä kaikille bristolilaismuusikoilla on vain se, että meiltä kuluu aina tuhottomasti aikaa asioiden tekemiseen.” (Massive Attackin Robert Del Naja About.com-sivustolle vuonna 1998)
Perfektionisteina tunnetut Massive Attackin jäsenet olivat sitä jo 1980-luvulla. Tai jos eivät perfektionisteja, niin ainakin laiskoja. Muuten ei ole selitettävissä se, että Massive Attackin alkuperäinen ydinkolmikko – Robert ”3D” Del Naja, Grant ”Daddy G” Marshall ja Andrew ”Mushroom” Vowles – onnistui tuhlaamaan liki kokonaisen vuosikymmenen ennen klassista Blue Lines -debyyttialbumiaan (1991). Vuosista ensimmäiset he kuluttivat epämääräisessä dj- ja muusikkokollektiivissa nimeltä Wild Bunch, jonka riveihin kuuluivat myös myöhemmät yhteiskumppanit Tricky ja Soul II Soulin myötä breikannut Nellee Hooper.
Aikaa olisi tuhlaantunut enemmänkin, ellei Wild Bunch olisi osoittautunut erityisen taidokkaaksi bristolilaismuusikkojen leipälajissa: keskinäisessä riitelyssä. Eikä Massive Attackista ehkä muutenkaan olisi tullut mitään, ellei apua olisi tullut yllättävältä suunnalta.
”Olimme laiskoja bristolilaisia runkkareita”, Daddy G on myöhemmin todennut.
”Jos Neneh Cherry ei olisi potkinut meitä perseelle koko ajan, emme olisi saaneet mitään aikaiseksi. Hän buukkasi meille studionkin ja maksoi sen omista rahoistaan. Ja lopun ajasta äänitimme hänen kotonaan, hänen vauvansa huoneessa kun se oli tyhjillään. Siellä haisi kauhean pahalta, ja vasta parin kuukauden päästä löysimme syyn siihen: patterin taakse oli pudonnut käytetty vaippa.”
Nenehiä puolestaan puski eteenpäin hänen esikoisalbuminsa Raw Like Sushin (1989) valtaisa menestys. Buffalo Stance -läpimurtohitin videolla vilahtaa nuori Mushroom, kun taas Del Naja kirjoitti osan kakkoshitistä Manchild. Albumin tuottajalistalle kuuluneet Jonny Dollar ja Cameron McVey sujahtivat myös luontevasti osaksi Blue Linesin tuotantotiimiä.
Apua alkuperäisen Massive Attackin miehet tarvitsivatkin, sillä ketään heistä ei voinut vakavalla naamalla kutsua ammattimaiseksi muusikoksi: he olivat ideoijia, kollaasitaiteilijoita ja varastelevia harakoita, joilla oli poikkeuksellisen hyvä vainu löytää kiiltävimmät lusikat musiikkityylien kolaripaikoilta.
Vaikka itse termi keksittiin kolmisen vuotta myöhemmin, triphop syntyi 8. huhtikuuta 1991. Silloin ilmestyi Massive Attackin kauan tekeillä ollut esikoisalbumi Blue Lines, levy, jollaista sen enempää pop- kuin tanssimusiikinkaan maailma ei ollut koskaan ennen kuullut. Daddy G:n usein siteeratun kommentin mukaan Massive Attackin tavoitteena oli tehdä tanssimusiikkia aivoille jalkojen sijasta.
Blue Linesissa tiivistyivät kaikki triphopin ominaispiirteet: vaikka mukana oli hiphop-pohjaisia rytmejä ja usein räppiä, yhtä oleellisia olivat dub reggaesta otetut syvät bassosoinnut ja soulin suloiset melodiat. Tärkeitä olivat myös kappaleisiin pirskotetut samplet, joita Blue Linesille oli noukittu muun muassa Mahavishnu Orchestralta, Isaac Hayesilta, Funkadelicilta ja Al Greeniltä.
Progeen puolestaan viittasivat vuosien varrella yhä avoimemmiksi muuttuneet laulurakenteet ja nopeasti pahentunut allergia kertosäkeitä kohtaan. Tarkempien määreiden osoittauduttua riittämättömiksi moni tyytyikin kuvailemaan kollektiivin musiikkia elokuvalliseksi: se ei istunut niinkään klubeihin kuin kuulokekuunteluun kotioloissa. Tämä musiikki ei kertonut kuulijalleen, mitä tämän pitäisi tuntea, vaan antoi tälle vapauden kuvittaa itsensä kallonsisäisille seinille omien mielleyhtymiensä mukaan.
Blue Linesin tietä oli tosin edeltä tasoittanut yksi kaikkien aikojen parhaista popsingleistä, helmikuussa 1991 julkaistu Unfinished Sympathy. Shara Nelsonin klassinen mutta tuore soul-ääni, myöhemmin Goldfrappin toisena puoliskona tunnetun Will Malonen orkestroimat jouset ja sinnikkäästi helisevä rytmiraita muodostivat pyhän kolmiyhteyden, jota Massive Attack ei ole sittemmin pystynyt ylittämään. Tosin ei ole juuri kukaan muukaan. Siitäkään huolimatta, että levytysprosessin viime vaiheissa kolmikko päätti leikata kertosäkeen pois kappaleesta, koska heidän mielestään se rikkoi kappaleen flow’n.
Ironista kyllä, myöhemmin poliittiseksi heittäytynyt yhtye joutui läpimurtohetkellään tekemään myönnytyksen maailmanpoliittiselle tilanteelle: koska BBC juuri alkaneen Persianlahden sodan takia varoi soittamasta kappaleita, jotka mitenkään viittasivat sotatoimiin, Massive Attack joutui lyhentämään singlejulkaisua varten nimensä pelkäksi Massiveksi.
Jos Massive Attackin musiikki henki pohjatonta kunnianhimoa, samaa ei voinut sanoa heidän käyttäytymisestään haastatteluissa. Heidän varhaisia haastatteluitaan on niin kiusallista lukea, että voi päätellä niiden tekemisen olleen kuin puristaisi verta kivestä.
Juttutuokioissa toimittajat kohtasivat kolme päämäärättömältä vaikuttavaa ja kuin hidastetussa filmissä elävää hörhöä, jotka karsastivat suoria kysymyksiä, puhuivat keskenään omalla koodikielellään sisäpiirivitsejä ja olivat koko ajan kääntämässä puhetta pois musiikista. The Observerin Dorian Lynskey muisteli, että kun hän haastatteli yhtyettä vuonna 1991, Mushroom vuorotellen naureskeli itsekseen ja tuijotti haastattelijaa minuuttitolkulla silmiään räpäyttämättä. Hänen ainoa panoksensa keskustelutuokioon ei ollut vastaus vaan kysymys: ”Mitäs luulet, Jack, kuinka paljon kuu painaa?”
Oman painavan panoksensa esikoisalbumille antoivat epäselvästi mutiseva Tricky, upeaääninen Shara Nelson ja laulusuorituksiaan pakonomaisesti värisyttävä jamaikalaissolisti Horace Andy. Esikoislevynsä aikoihin Massive Attack tuntuikin valmiilta paketilta, täydelliseltä yhtyeeltä – mutta ainoastaan Andy pysyisi yhtyeen kelkassa muutamaa vuotta pidempään. Nelson lähti hyvin nopeasti soolouralle, joka käynnistyi komeasti mutta kariutui pian tekijänsä psyykkisiin ongelmiin.
”Massive Attack on aina ollut kaleidoskooppinen projekti”, Del Naja sanoi The Quietus -sivustolle vuonna 2010.
”Emme koskaan halunneet jämähtää tiettyihin rooleihin perinteisten muusikkojen tapaan. Olemme aina halunneet tehdä yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa, sellaisten, jotka sattuvat tarttumaan mikrofoniin reggae- ja hiphop-kulttuurin tapaan. Kaikki ne reggae-levyt, joissa oli erilaisia versioita kappaleista ja useita vierailevia laulajia, toimivat meille esikuvina. Me emme istu pianon ympärillä kirjoittamassa lauluja. Meille luomisprosessi on silkkaa sattumaa. Lähdemme jostakin yksittäisestä samplesta, biitistä tai bassokuviosta ja sitten kasvatamme ideaa johonkin suuntaan. Useimmiten mitään järkevää ei synny, mutta sitten kun jokin homma alkaa toimia, se kasvattaa oman momentuminsa.”
Vaihe 2: Dummy – Juustonmaistajien maihinnousu
”Olemme vakavissamme musiikkimme suhteen. Olemme muusikkoja, joita ei juurikaan kiinnostaa työntää itseämme julkisuuteen. Koska emme ryhdy moiseen, ihmiset tulkitsevat meidät paljon äärimmäisemmiksi tyypeiksi kuin mitä oikeasti olemme. Olemme hieman iäkkäämpiä muusikoita ja kirjoitamme musiikkia ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida yhtä lailla yksilöiden ja yhteisöjen kuin rotujenkin tasolla, joten tavallaan se sopii kuvaan, ettemme mekään pysty musiikkimme ulkopuolella kommunikoimaan median tai fanien kanssa. Sellaisia me vain olemme.” (Geoff Barrow Prefix-lehdelle, 2008)
Yksi pääsky ei kesää tee eikä yksi yhtye musiikillista ilmiötä. Ansaitakseen oman genre-nimensä triphop tarvitsi toisen keulakuvan, ja syksy 1994 toi sellaisen Portisheadin muodossa.
Bristolin läheisen paikkakunnan mukaan nimetty Portishead oli kummallinen ja kimurantti kolmikko jo alusta alkaen. Monitoimimuusikko ja dj Geoff Barrow sekä laulajatar Beth Gibbons tutustuivat toisiinsa osuessaan samaan työllistämisprojektiin, ja myöhemmin mukaan tarttui Barrow’ta viisitoista ja Gibbonsia yksitoista vuotta vanhempi Adrian Utley. Heidän esikoisalbuminsa, myös Neneh Cherryn ja hänen aviomiehensä Cameron McVeyn mesenoima Dummy (1994) oli ääneksi puristuneen kaipuun ja puutteen monumentti.
Minimalististen rytmiraitojen ja Barrow’n mukaan heittämien hälyäänten (vinyylien skrätsäystä, valkoista kohinaa, kuvitteellisia naarmuja musiikin pinnassa) päällä Beth Gibbons ei niinkään laulanut kuin synnytti ikävöintiä – ilman epiduraalipuudutusta.
Dummy ei ollut hiphopia, soulia, bluesia tai jazzia vaan kaikkea niitä mutta silti jotenkin enemmän. Se oli olemattoman rasvaprosentin musiikkia, jossa raastavat tunteet olivat hiljaisella tulella tiristetty omaksi esanssikseen.
Jos Massive Attackin haastatteleminen oli kuin suolakaivoksilla työskentelyä, Portisheadin jututtaminen ei ollut mikään piknikki sekään. Barrow ja Utley olivat ehkä epäluuloisia, kommunikaatiorajoitteisia ja muutenkin nyrpeyden ruumiillistumia, mutta ainakin he suostuivat puhumaan medialle, toisin kuin joko mystiikkaansa tai äänijänteitään varjellut Beth Gibbons. Tämä kuitenkin pelasi yhtyeen pussiin, sillä vaikeneminen vain vahvisti Portisheadin musiikin luomaa käsitystä yhtyeen laulajasta jonkinlaisena emotionaalisena mustana aukkona, joka imee kaiken valon ympäriltään ja jalostaa sen syvyyksissään mustimmaksi sydänsuruksi.
Kun vuonna 2011 The Guardianin toimittaja ilmaisi hämmästyksensä siitä, kuinka hyväntuulinen ja puhelias Gibbons oli Portishead-artikkelin valokuvauksissa (haastatteluun hän ei tietenkään osallistunut), Adrian Utley raotti salaisuuden verhoa:
”Luulitko, että hän on jokin synkkä daami, joka saapuu mustassa autossa ja kärrätään heti pois? Sepä kiinnostavaa. Beth on hyvin arkinen ihminen: juttelemme yleensä jostain sellaisesta, mistä saa hyvää leipää ostetuksi tai miten paskaa taskuparkkeeraaminen on. Tai yhtä lailla siitä, miten kamalaa on, kun ihmissuhde päättyy tai jompikumpi vanhemmista kuolee. Kaikissa meissä on pimeyttä, ja Beth on oman pimeytensä kanssa sinut enemmän kuin kukaan muu, jonka tunnen. Se on paljon kiinnostavampaa hänelle kuin jos laulaisi ’Get up, get on up!” – mikä on fantastista, kun James Brown laulaa niin, mutta sama ei sopisi Bethille. Hän ei puhu medialle, koska pelkää sanovansa jotakin epärehellistä tai banaalia.”
Kun debyyttilevyn singlet Sour Times ja Glory Box nousivat molemmat Brittein singlelistalla sijalle 13, Portisheadin läpimurto oli tosiasia. Menestystä vain kiritti Massive Attackin toinen albumi Protection, joka ilmestyi syyskuussa 1994, vain kuukautta Dummyn jälkeen. Mutta siinä missä Massive Attackin levyllä tunnelmat ja laulajat vaihtuivat välillä huolimatonta kuulijaa häiriten, Portisheadin pitäytyminen yhdessä laulajassa ja kaupungin lohduttomimman yöklubin savuisissa tunnelmissa teki bristolilaiskolmikon musiikista vastoin tahtoaan juustonmaisteluiltojen ja päivälliskutsujen taustamusiikkia.
Yllättävä menestys on aina huotransa puhkaiseva kaksiteräinen miekka. Portisheadin äkillinen maine yhtä lailla trendikahviloiden sisustusmusiikkina ja kriitikkojen lempilapsena (Dummy voitti Mercury-palkinnon vuonna 1995 ja löytyy yhä usein sijojen 30–50 paikkeilta, kun rockmedia ryhtyy listaamaan kaikkien aikojen parhaita albumeita) käynnisti kaksi hyvin erilaista prosessia, jotka molemmat olivat omalla tavallaan ennalta-arvattavia. Portishead itse säikähti menestystään, halveksi avoimesti musiikkinsa väärin ymmärtäviä ostajia ja vetäytyi kuoreensa loihtimaan kakkosalbumilleen entistäkin ankarampaa, ahdistavampaa ja jyrkempää soundia.
Portishead oli siis viitoittanut tien uusille vehreille laitumille mutta suunnistanut itse saman tien takaisin ohdakepusikkoon. Ja koska luonto inhoaa tyhjiötä, heidän reviirinsä valtasi joukko uusia artisteja. Yhtyeet kuten Archive, Mulu, Cibo Matto, Mono ja Lamb kirmasivat – tai jos tarkkoja ollaan, pikemminkin laahustivat – laidunmaalle, mutta kukaan heistä (paitsi ehkä Lamb Gorecki-singlellään) ei tasokkaasta ja jopa tylsänkin tyylikkäästä soundistaan huolimatta kyennyt luomaan samanlaisia klassikoita kuin bristolilaiset esikuvansa. Englantilainen Sneaker Pimps saavutti koko joukosta eniten suosiota Yhdysvalloissa, kunnes vuosien saatossa mutatoitui Chris Cornerin yhden miehen IAMX-goottisyntikkapop-projektiksi.
Kaikista suurimman halveksunnan saivat osakseen Morcheeban ja hieman myöhemmin esiin nousseen Zero 7:n kaltaiset keskitien kulkijat, jotka chill out -soundia ja soulia yhdistelevässä musiikissaan latistivat triphopin noir-paranoian pelkäksi oheismausteeksi, oliiviksi mansikkadaiquirissaan. Tracey Thornin vierailtua Massive Attackin kakkoslevyllä myös hänen oma yhtyeensä Everything but the Girl muuttui yhdessä yössä indiefolk-duosta elektronista tanssimusiikkia suoltavaksi soul-kaksikoksi.
Kun Tina Turner levytti vuonna 1996 coverin Unfinished Sympathysta, triphop oli lopullisesti murtautunut valtavirtaan – ja siitä tuli monien mielestä lopullisesti eilisen juttu. Madonnan ja Kylie Minoguen kaltaiset poptähdet olivat jo sitä ennen ahdistelleet Massive Attackia ja Portisheadia, jotta jotakin Bristolin katujen tuhoontuomitusta glamourista hankaantuisi heihinkin (Madonnan ja Massive Attackin yhtestyön hedelmä, versio Marvin Gayen I Want Yousta näkikin päivänvalon vuonna 1995). Bristolin suurella triumviraatilla oli kuitenkin jo jotakin muuta mielessään.
Vaihe 3: Maxinquaye – Vainoharhaisuuden aamunkoi
”Kaupungissa eläminen ei voi olla terveellistä. Minusta me kaikki olemme ainakin hiukan psykoottisia. Kaupungit ovat täynnä epänormaalien ihmisten energiaa. Se epänormaali energia heijastuu kaikesta ja työntää meitä yhä syvemmälle hulluuteen. En ole koskaan ymmärtänyt, kuinka kukaan voi tappaa rahasta. Mutta kun tulin New Yorkiin ensimmäistä kertaa, tajusin sen heti. Sillä tavalla nämä ihmiset elävät. Maailma on helvetti.” (Tricky Melody Makerissa vuonna 1995)
Jopa Bristolin muusikkojen joukossa Adrian Thaws eli Tricky oli hyvin outo lintu. Hänen äitinsä oli runoilija Maxine Quaye, joka tappoi itsensä Trickyn ollessa vasta neljävuotias. Toiset pitivät epätoivoiseen tekoon syynä epilepsiaa, toiset syyttivät Trickyn isän kroonista taipumusta syrjähyppyihin. Tricky päätyi isoisänsä hoteisiin, joka antoi hänen kouluun menemisen sijasta katsoa kauhuleffoja päivät pitkät. Ei-kovin-lupaavan opintouran keskeytti lopullisesti päätyminen vankilaan 50 punnan setelien väärentämisyrityksestä.
Massive Attackin riveissä Tricky ehti hoitaa oman tonttinsa debyytillä erinomaisesti, mutta Protectionia tehdessä Trickyn kunnianhimo ajoi hänet riitoihin alkuperäiskolmikon kanssa. Protectionin Tricky-vetoiset kappaleet Karmacoma ja Eurochild enteilivät jo kulman takana odottavan, entistä goottilaisemman ja synkemmän Massive Attackin syntyä, mutta Trickyn mielestä kappaleet silti jäivät liian laimeiksi hänen aikomuksiinsa nähden.
Näkemysero johti Trickyn eroon yhtyeestä ja hänen soolodebyyttinsä Maxinquayen ilmestymiseen keväällä 1995. Kymmenen uuden kappaleen ohessa albumilta löytyivät uudet versiot Karmacomasta ja Eurochildista nimillä Overcome ja Hell Is Round the Corner.
Levynä Maxinquaye oli yhtä hämmentävä kuin tekijänsäkin. Kaikki, mitä Tricky teki, pyrki sumentamaan ääriviivoja: hän protestoi machoilevaa hiphop-kulttuuria vastaan pukeutumalla levyn kansitaiteessa mekkoon ja käyttämällä meikkiä. Hän ei laulanut levyillään, mutta ei toisaalta traditionaalisesti räpännyt – kriitikot tomuttivat esille vanhan termin sprachgesang (”puhelaulu”), jolla oli kuvattu Wagnerin oopperoiden seesteisempien osuuksien esittämistapaa.
Tricky ei pelännyt, ettei hän mumisemisensa vuoksi tulisi ymmärretyksi. Hänen puhelaulunsa tuli aina kuin narkoosin savuverhon lävitse eikä kuulija osannut määritellä, kenen lääketripistä oli kyse – hänen vai Trickyn. Entistä metallisemmalle ja painostavammalle musiikille vastavoiman tarjosi vasta 19-vuotias laulaja Martina Topley-Bird, jolle Tricky oli siittänyt Maxinquayen ilmestymisen aikoihin syntyneen pojan – ja sitä pidemmälle ei Trickyn kasvatuksellinen rooli The Face -lehden mukaan poikansa elämässä missään vaiheessa yltänytkään.
Maxinquaye potkaisi ammolleen sen oven, jota Massive Attackin tummasävyinen kakkoslevy Protection oli varovasti raottanut. Triphopin huoneeseen rojahtivat yhdessä rysäyksessä urbaanin elämän kääntöpuolet: väkivalta, päihteet, vaarallinen seksuaalisuus ja se alituinen vainoharhaisuus, jota vihamielisessä ympäristössä eläminen poikii. Blue Linesin suhteellisen levolliseen melankoliaan ei ollut enää paluuta.
Toisin kuin Massive Attack ja Portishead, Tricky ei ollut perfektionisti. Seuraavan kahden vuoden aikana hän julkaisi kolme albumia lisää: Nearly God -nimellä tehty sivuprojekti (1996), Pre-Millennium Tension (1996) ja Angels with Dirty Faces (1998), kolme toinen toistaan sameampaa ja pimeämpää albumia, joiden kuunteleminen kuulosti välillä siltä kuin rämpisi jäteöljyä kuplivassa suossa.
Kaikesta kuuli, ettei niiden tekijä ollut terve mies. Kappaleessa Christiansands (1996) Tricky väitti kohdanneensa paholaisen Helsingissä – tosiasiassa kyseessä oli tiettävästi Soundin toimittaja Jussi Niemi, jonka haastattelussa Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla liikaa pilveä poltellut Tricky oli saanut hepulin.
Musiikillinen harakiri on aina karua katseltavaa, mutta kunnioitus hiipii väkisin katsojaan, kun artisti tekee sen peräti kolmella miekalla. Kaupallisesti Tricky ei koskaan toipunut ”vaikeasta” levykolmikostaan, jonka hän on myöhemmin sysännyt myös psyykkisesti ihmiseen vaikuttavan candida-hiivasienisairauden piikkiin.
Sama paranoia oli kuitenkin tarttunut myös hänen entisiin kollegoihinsa. Jälleen pitkän ja kiduttavan levytysprosessin tuloksena syntynyt kolmas Massive Attack -albumi Mezzanine (1998) sisälsi edeltäjiään vähemmän vaikutteita mustasta musiikista ja enemmän progesta, goottirockista ja postpunkista – siis kaikesta synkästä ja tummanpuhuvasta. Muutos oli sen verran radikaali, että Mushroom jätti yhtyeen musiikillisten erimielisyyksien takia.
Monien mestariteokseksi kutsumaa Mezzaninea voi pitää myös triphopin virallisena päätepysäkkinä. Kestäisi kymmenen vuotta, ennen kuin Portishead julkaisisi kolmannen albuminsa. Trickylta menisi vain kolme, mutta se ei enää kiinnostaisi ketään. Massive Attack oli puolestaan kadottamassa Midaksen kosketustaan, mitä massasuosioon tuli. Cocteau Twinsistä tutun Liz Frazerin kujertama Teardrop oli vielä hitti ja välitön klassikko, mutta se jäänee Massive Attackin viimeiseksi kosketukseksi universaaliin. Jäljittelijät olivat joko lipumassa toisiin musiikkityyleihin tai pistämässä pillejä pussiin. Elektronisen musiikin kentällä jungle ja drum’n’bass olivat jo aikaisemmin ohittaneet triphopin uutena kuumana juttuna.
Se siitä sitten. Vai kuinka?
Epilogi: Post-millennial tension
Ei ihan.
Popmusiikin trendit ovat kuin kauhuelokuvien hirviöt: ne eivät koskaan kuole lopullisesti. Harvat albumit ovat yhtä antaumuksellisesti ja avoimesti triphopia kuin The xx:n kaksi tähän mennessä ilmestynyttä levyä. Lana Del Reyn kaksi albumia puolestaan kuulostavat paikoitellen teorialta siitä, miltä triphop olisi voinut kuulostaa, jos se olisi syntynyt Mulholland Driven kupeessa. Trent Reznorin sivuprojekti How to Destroy Angels sekin nostaa hattuaan 1990-luvun triphop-klassikoiden suuntaan.
Kaikkien oikeiden lajityyppien lailla triphopista on tullut adjektiivi, joka pulpahtaa mieliin mitä yllättävimpiä levyjä kuunnellessa. Se saattaa kurkistaa pintaan aivan toisenlaisen musiikin seasta ja painua pinnan alle yhtä nopeasti.
Tässä vaiheessa artikkelia on hyvä tukeutua nyrkkisääntöön: jos kuuntelet jotakin, joka on periaatteessa kaunista, sielukasta ja hiukkasen elektronista sekä aika paljonkin elokuvallista ja jotenkin väärää – kuin olisit astunut sisään väärään klubiin – ja herättää halun lähteä talsimaan sateen nuolemia öisiä katuja ja välttämään vastaantulijoiden katseita ja tuntemaan olosi yhtä aikaa jotenkin mahtipontiseksi ja levottomaksi, kuuntelet todennäköisesti jotain, jonka DNA:ssa on aimo annos triphopia.
Toki Massive Attack ja Portishead ovat yhä keskuudessamme ja saattavat vielä joskus julkaista uusia levyjäkin. Jopa 3D ja Tricky tekivät sovinnon, ainakin hetkeksi. Kuten Tricky kertoo:
”Emme olleet nähneet toisiamme kymmeneen vuoteen, ja jo kahden tunnin päästä olimme kuristamassa toisiamme. 3D vain jauhoi Massive Attackista, kaikesta mitä saimme aikaan, pälä pälä pälä. Jos joku journalisti kysyy minulta jotain Maxinquayesta, se on eri juttu, mutta en aio istuskella 3D:n kanssa juttelemassa siitä, kuinka Maxinquaye muutti asioita. Se on minusta tylsää. Joten suutuin ja sanoin: ’Kuule, nuoret ei välitä vittuakaan Trickystä tai Massive Attackista.’ Ja se on minusta ihan hyvä asiantila.” (Self-Titled-nettilehti)
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 6/14. Portishead esiintyy Ilosaarirockissa sunnuntaina 13. heinäkuuta.