Paluu ensirakkaan luo – haastattelussa Flow-festivaalin pääesiintyjiin lukeutuva The xx

THE XX matkusti ympäri maailmaa löytääkseen uudelleen sen, mikä oli hetken kadoksissa: rakkauden musiikkiin ja ennen kaikkea ystäviin, joiden kanssa asiat ovat mutkattomia. Matkalla Romy Madley Croft hankki yksityiselämänsä takaisin ja oppi pitämään Amerikasta.

Mustiin pukeutunut Romy Madley Croft istuu sohvalla ja kuvailee itseään: ”Olen hyvin kalpea ja viihdyn varjoissa.” Äänessä ei ole liioittelua, ironiaa tai naurua. Pikemminkin se on toteamus ilman sen suurempia arvolatauksia: tällainen minä olen.

On helppo ymmärtää, että hän pistää silmään keskellä Los Angelesin paahtavaa aurinkoa, ruskettuneita dekolteita ja small talkin täyttämiä allasbileitä. Hänen äänensä hädin tuskin tarttuu pöydällä lojuvan puhelimen nauhurille, niin kuiskaava se on. Ja silti, tai ehkä juuri siksi, hän rakastui Los Angelesiin.

”Vihasin Los Angelesia ensimmäisellä kerralla”, Croft myöntää.

”Ja vielä toisellakin kerralla. En vain pitänyt siitä, eikä se tuntunut omalta. Mutta kolmannella kerralla sain sieltä ystäviä ja aloin nauttia elämäntyylistä, joka on hyvin erilainen verrattuna siihen, mihin olin tottunut Lontoossa. Muutos tekee hyvää.”

Englantilainen Croft puhuu Los Angelesista, koska se liittyy olennaisesti The xx:n kuukausi sitten tammikuussa ilmestyneeseen kolmanteen albumiin I See You. Levy alkoi löytää muotoaan samaan aikaan, kun Croft asui Los Angelesissa, erossa bändikavereistaan Jamie Smithistä ja Oliver Simistä. Hänen mukaansa kaupunki kuuluu uudella levyllä. Jos ei muuten, niin avoimuutena.

”Oli se sitten aitoa tai ei, mutta Los Angelesissa ihmiset ovat tosi avoimia. He kannustavat toisiaan tekemään mitä haluavat, mikä taas ei ole briteille ollenkaan tyypillistä. Jos teet Englannissa jotain, mitä muut eivät odota sinun tekevän, kaikki kysyvät, että ’mitä oikein touhuat?’. Amerikassa koin ihmisten ennakkoluulottomuuden äärimmäisen rohkaisevana. Se auttoi minua tajuamaan, ettei ole olemassa mitään rajoja. Ei tarvitse olla sellainen, mitä muut sinulta odottavat.”

Olemme Tukholmassa, jossa ensilumi on satanut vain hetkeä aiemmin. Ulkona on häkellyttävän kaunista ja neitseellisen puhdasta, mutta sisällä siitä ei ole tietoakaan, sillä huoneessa ei ole ikkunaa.

Romy Madley Croft on jutellut aamusta asti samalla sohvalla puolen tunnin välein vaihtuvien toimittajien kanssa, mutta kahden kesken hän ei vaikuta lainkaan kyllästyneeltä.

Enemmän kuin levynteosta Croft puhuu ystävyydestä bändikavereihinsa Oliveriin ja Jamieen. Kyse saattaa toki olla hyvin kirjoitetusta tarinasta: siitä, että uutta levyä on nyt vain päätetty markkinoida ystävyysteemalla. On haluttu tarjota ihmisille vähän toivoa-antavaa samaistumispintaa näinä toivottomalta tuntuvina aikoina.

Mutta Croft vaikuttaa olevan ihan tosissaan: äänessä ei ole mitään opeteltua, ja tuntuisi loukkaukselta pitää häntä feikkinä. Hän katsoo silmiin ja puhuu siitä, kuinka toisen levyn, Coexistin (2012) jälkeen kolmikon tiet erkanivat hetkeksi.

”Tulin siitä tosi surulliseksi, eikä kukaan meistä oikein tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mietin jopa, että ehkä ystävyytemme todellakin on pysyvästi jotenkin muuttunut”, Croft muistelee.

”Mutta sitten kun aloimme taas hengailla yhdessä, huomasin, että emme me itse asiassa ole muuttuneet mihinkään. Meidän piti vain saada vähän aikaa ja rakkautta, aivan kuten missä tahansa ihmissuhteessa.”

The xx on ollut tietoisuudessamme kahdeksan vuotta. Bändin vuonna 2009 ilmestynyt debyyttialbumi, pienellä Young Turks -levymerkillä julkaistu xx oli yllätysmenestys: ujojen brittien pienieleiset, lapsuuden makuuhuoneissa kirjoitetut synkät rakkauslaulut myivät yli miljoonan, ja levy palkittiin Mercury Prizella.

Vielä ensimmäisen levyn kohdalla bändi asetti itselleen rajoituksia. He päättivät, että kaiken, mikä tulee levylle, on oltava mahdollista soittaa sellaisenaan myös livenä.

”Ja koska emme hallinneet soittimiamme vielä kovin hyvin, biiseistä tuli yksinkertaisia”, Croft muistelee.

”Ihmiset kyselivät että mistä me oikein keksimme tehdä niin minimalistisen levyn. Mutta se ei ollut niinkään mikään tyylillinen päätös, vaan enemmänkin olosuhteiden muodostama pakko. Soitimme omien taitojemme rajoissa, ja se johti tiettyyn minimalismiin.”

Vuonna 2012 julkaistu kakkosalbumi Coexist ei saanut yhtä hurmaantunutta vastaanottoa. Sitä moitittiin jopa hutiloiden tehdyksi ja liian identtiseksi debyytin kanssa. Klassinen rakkaustragedia. Se, mikä ensin ihastutti, alkaakin pian kyllästyttää.

Croft ei tunnu mielellään muistelevan toisen levyn tekoprosessia. Sitä leimasi miellyttämisen tarve ja rohkeuden puute. Ylianalyyttisyys ei auttanut asiaa, kun jo pelkkä suhde bändinä olemiseen tuntui kolmikolle turhan ongelmalliselta.

”Käytimme toisen levyn kohdalla paljon aikaa miettien, mistä ihmiset meissä debyyttilevymme aikaan oikein tykkäsivät. Yritimme sisäistää, keitä me oikeastaan olemmekaan ja mikä tekee meistä The xx:n. Käytimme enemmän aikaa miettiessämme millaisia meidän pitäisi olla kuin itse olemiseen.”

Kolmannen levyn kohdalla The xx päätti taas keskittyä olennaiseen eli musiikin tekemiseen. Croft kuvailee uuden levyn tekoprosessia sanalla ”avoin”. Siihen liittyy olennaisesti se, että levyä on äänitetty viidessä eri paikassa ympäri maailmaa: New Yorkissa, Texasin Marfassa, Reykjavikissa, Los Angelesissa ja Lontoossa.

I See Youn saamista reaktioista päätellen avautuminen kannatti: levy on saanut pääasiassa kehuvia arvioita. Debyyttiin verrattuna I See You tuntuu suoranaiselta runsaudensarvelta: yleissoundi on edelleen tunnistettava, mutta yksityiskohtia on enemmän. Kaupunkiviidakko on saanut lisää värejä, liikettä ja instrumentteja.

”Olemme nauttineet tästä vapautumisesta”, Croft myöntää.

”Jamiellakin on nyt enemmän tekemistä lavalla. Tällä kertaa emme ole enää vain karsineet asioita, vaan olemme antaneet ideoiden tulla ja jäädä.”

Myös sisällöllisesti The xx tuntuu liikkuneen avoimempaan suuntaan. Kun kerron Croftille kuunnelleeni uutta levyä lentokoneessa matkalla Tukholmaan haastattelua varten, hän sanoo sen olevan täydellinen paikka I See Youlle.

”Visuaaliset mielikuvat, joita meillä oli mielessä, liittyivät juuri sinisiin taivaisiin ja avonaisiin tiloihin. Meidät on aina nähty vähän vampyyreina, ja ymmärrän täysin, mistä se johtuu. Varsinkin jos katsoo joitain nuoruutemme kuvia. Mutta tällä levyllä halusimme antaa itsestämme jotain vähän lämpimämpää ihmisille.”

Euroopan poliittisen tilanteen, Brexitin ja Trumpin myötä myös The xx:ltä on alettu kysyä haastatteluissa aiempaa enemmän heidän suhteestaan politiikkaan. Croft kokee kuitenkin bändin olevan jotain ei-poliittista. The xx:n tulokulma maailmaan on henkilökohtainen: sen löytää hämärästä makuuhuoneesta katsomasta maailmaa verhojen raosta ja omaan sieluunsa peilaten, ei julkisilta barrikadeilta julistamasta.

”Jos voimme tarjota ihmisille jonkun pakopaikan tämän kaiken paskan keskellä, olen onnellinen. Jos minulla itselläni on jotain vaikeita juttuja elämässäni, hyvä biisi saattaa auttaa. Se vie hetkeksi jonnekin muualle. Se parantaa.”

Parantavan balsamin ja lohduttavan sylin toisena puolena myös avohaavojen käsittely on läsnä bändin musiikissa. Uuden levyn kenties herkimmällä Performance-biisillä Croft laulaa reippaan esittämisestä: ”You won’t see me hurting / When my heart it breaks / I’ll put on a performance / I’ll put on a brave face”.

”Sen biisin esittäminen tuntuu vähän siltä kuin valuttaisi nesteitä ulos sydämestään”, hän sanoo.

”Olin onnellinen, kun se saatiin purkkiin studiossa, sillä sen esittäminen ei ole helppoa.”

Viisi vuotta sitten ilmestyneen Coexistin jälkeen maailma on muuttunut. Ei ainoastaan poliittisesti, vaan myös tavassamme olla tässä maailmassa ja yhteydessä toisiimme. Konkreettisimmin se näkyy Croftin mukaan siinä, kuinka ihmisten keskittymiskyky heikkenee koko ajan. Ja The xx:n hiljaiset, hitaasti aukeavat biisit kaipaisivat usein nimenomaan hiljaista keskittymistä pimeydessä.

”Ihmiset katoavat johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen, kun he ovat puhelimiensa kanssa. Huomaan sen itsessänikin: jos on sekunninkaan tylsää, kaivan heti puhelimen esille muka tarkistaakseni jotain. Mutta olen alkanut kiinnittää tähän huomiota, ja vastareaktiona yritän olla koskematta puhelimeeni silloin, kun olen ystävieni seurassa.”

Croft kehuu bändinsä faneja keskimääräistä paremmasta kyvystä keskittyä. Uusille biiseille annetaan tilaa ja aikaa. Hitauteen ei hermostuta.

”Mutta totta kai aina välillä eturivissä on joku tyyppi, joka on roudannut poikaystävänsä paikalle haukottelemaan. Ei se tietenkään tunnu kivalta soittaa jotain itselle tärkeää biisiä, jos joku haukottelee tai juttelee kaverinsa kanssa. Mutta sellaista se on.”

”En halua alkaa liimailla keikkapaikkojen oville lappuja, joissa lukee ’ei puhelimia’, koska en halua kertoa ihmisille miten heidän pitäisi käyttäytyä. Ihmisten itsensä takia toivon, että keikoilla osattaisiin heittäytyä hetkeen. Eksyä vähän.”

Croft on puhunut avoimesti esiintymisjännityksestään. Hän muistelee, kuinka uran alkuvaiheessa sekä hän että Oliver Sim näyttivät keikoilla kuin olisivat olleet mieluummin missä tahansa muualla kuin lavalla esiintymässä.

”Emme todellakaan olleet mukavuusalueellamme silloin. Mutta mitä enemmän esiinnyimme, sitä helpommaksi se muuttui. Muistan katsoneeni Oliveria, ja hän alkoi liikkua vähän enemmän. Syntyi dominoefekti, ja aloin itsekin liikkua enemmän.”

Sittemmin Croft oppi jopa pitämään esiintymisestä, mutta nyt, pitkän tauon aikana, jännitys ja pelko ovat palanneet.

”Mutta se on vain terveellistä. En halua olla yli-itsevarma, koska jännittäminen tarkoittaa, että asioilla on minulle väliä.”

Iso osa The xx:n imagoa onkin aina ollut tietty pienieleisyys ja pienimuotoisuus, jopa vaatimattomuus. Kun Croft puhuu hänen ja Jamie Smithin kämpänvaihtosysteemistä – siitä, miten Croft asui Smithin nurkissa Losissa aina silloin, kun Smith oli kiertueella – on tähän helppo uskoa. Bändi on iso, mutta yksilöt sen sisällä inhimillisen pieniä, tavallisia ja arkisia.

Siinä missä Mariah Careyn kaltaiset artistit tykkäävät alleviivata erikoislaatuisuuttaan ja erityisasemaansa, on Romy Madley Croftin edustama julkkistyyppi toisessa ääripäässä. Hän kysyy ennen haastattelua onko ok, jos hän käy nopeasti vessassa, ja palaa sen jälkeen anteeksipyydellen sohvalle, kuin olisi tehnyt suurtakin syntiä.

Edellisestä The xx -albumista on viisi vuotta aikaa. Se on pitkä aika popmaailmassa, mutta Croftin keskittymisenkaipuuseen se sopii hyvin. Onnekkaasti levy-yhtiö ei painostanut bändiä kiirehtimään.

”Mutta onhan viisi vuotta pitkä aika mille tahansa projektille”, Croft myöntää.

”Vähän niin kuin olisi raskaana tosi, tosi pitkään. Välillä olin kärsimätön ja ajattelin, että eikö tämä nyt vain voisi olla valmis. Mutta jälkikäteen sitä tietenkin ymmärtää, että levy tarvitsi kaiken tämän ajan.”

Levynteolla oli myös konkreettisia hidasteita. Jamie Smith teki menestyneen In Colour -albuminsa (2015) ja yhteistyötä lukuisien artistien kanssa sekä kiersi maailmaa. Sillä aikaa bändin muilla jäsenillä oli aikaa hankkia henkilökohtainen elämänsä takaisin kiireisten kiertuevuosien jälkeen.

Los Angelesissa asuessaan Croft sai toteutettua pitkäaikaisen haaveensa ja pääsi näkemään, kuinka isoja pophittejä tehdään. Hän kirjoitti biisejä muun muassa Beyoncén Halo-hitin kirjoittaneen Ryan Tedderin sekä Rihannan kanssa työskennelleen Benny Blancon kanssa.

”Periaatteessa isojen pophittien kirjoittaminen on sitä, että joukko ihmisiä istuu huoneessa ja kirjoittaa biisiä jollekin, joka ei ole edes paikalla. Opin paljon biisirakenteista ja se varmasti osaltaan kuuluu uudella levyllä, mutta ennen kaikkea tajusin, että olen onnellisempi kun saan tehdä musiikkia omien ystävieni kanssa”, Croft sanoo.

”Kokemus on jotenkin aidompi, kun kirjoitamme omista kokemuksistamme, eikä musiikkia ajatella niin ulkokohtaisesti, että ’nyt vaan valitaan teema ja kirjoitetaan siitä’. Ehkä se opetti minut ennen kaikkea arvostamaan omaa tapaani tehdä musiikkia.”

Tunnemme varmasti kaikki nämä kaksi klassikkolausetta matkailusta: ”Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle” ja ”Matkailu avartaa”. I See You -levyn kohdalla molemmat kliseet pitävät paikkansa, ainakin jos Croftiin on uskominen.

Hän sanoo, että matkustaminen ja ympäristönvaihto itsessään olivat tärkeä osa levyntekoprosessia. Yhdessä matkustaminen nivoi bändiä yhteen liiman lailla. Kun aiemmat levyt äänitettiin Lontoossa niin, että äänityspäivän jälkeen kaikki menivät omiin koteihinsa ja tavallisten elämiensä pariin, tällä kertaa kaikki oli toisin. Levynteossa syntyi suoranainen kesäleirifiilis: bändi matkusti yhdessä paikasta toiseen, söi aamupalaa yhdessä ja oli irti arjen rutiineista.

Croft sanoo, että vielä pari vuotta sitten hän olisi julistanut, ettei ympäristö juurikaan vaikuta biisintekoon; että musiikki ei synny fyysisestä ympäristöstä vaan pään sisällä, eikä siten ole väliä, tapahtuuko prosessi maaseutumaisemissa vai kaupunkikellarissa. I See Youn jälkeen mieli on muuttunut.

”Kirjoitin ensimmäisen levyn biisit makuuhuoneessani Lontoossa. Se oli kivaa, mutta tällä kertaa halusin nähdä avaria maisemia: sinistä taivasta ja pilviä. Tämä kuulostaa varmaan vähän imelältä, mutta maisemanvaihto vahvisti ystävyyttämme, ja sitä kautta se kuuluu myös lopputuloksessa.”

Romy Madley Croft ja Oliver Sim ovat olleet ystäviä lapsesta saakka, nyt jo yli 23 vuotta. Croft myöntää, että bändikuvio muuttaa ystävyyttä, ja ”tavallisten asioiden” tekemistä varten pitää nähdä erikseen vaivaa, kun työ valtaa altaa.

Hän alkaa kertoa, kuinka aiemmin samana aamuna The xx:n kolmikko on kävellyt Tukholman ensilumen peittämillä kaduilla ja ottanut lumisia selfieitä. Aivan kuten ystävät tekevät.

”Tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta olkoon”, Croft aloittaa.

”Ehkä Los Angeles opetti, ettei kannata miettiä mitä muut ajattelevat vaan sanoa, mitä itse ajattelee, oli se sitten kliseistä tai ei. Olimme vähän aikaa erossa, minkä aikana tajusimme, että ystävyys on kaikista tärkeintä. Jos emme ole ystäviä, ei musiikistakaan tule mitään. Tarvitaan tiivis yhteys ihmisten välillä, jotta musiikissamme on mitään järkeä.”

Alkaa tuntua siltä, että jos The xx olisi pariskunta, bändi olisi tällä hetkellä jonkin sortin uudelleenhuumaantumisen vaiheessa. Ehkä jopa vihkivaloja uusittaisiin?

”Tuo on ihan totta. Olemme hyvinkin rakastuneita juuri nyt”, Croft hymyilee.

”Olimme tauolla tästä suhteesta ja ehkä jopa deittailimme muita ihmisiä. Mutta muiden kanssa ollessamme tajusimme, että meille on parasta olla yhdessä. Ja nyt, hetken harhailujen ja harkinta-ajan jälkeen, olemme palaneet yhteen. Olemme rakastuneet uudelleen.”

The xx esiintyy Flow-festivaalilla lauantaina 12.8.