Teksti: Anna Brotkin
En kadehdi Antti Tuiskua. Kuinka monta kertaa onkaan vaadittu, että ”kertoisi nyt jo”. Yksityiselämästään, seksuaalisesta suuntautumisestaan, mistä vain.
Tuisku tekee viisaasti pitämällä suunsa kiinni ja tekemällä avautumisvaatimuksista sen sijaan musiikkia. ”Homo hetero? En kommentoi.” Joku ajattelee, että tuleva Vain elämää -kausi olisi hieno estradi kertoa.
Mutta kertoa mitä? Eihän hän ole meille mitään velkaa. Lopettakaa spekulointi.
On absurdi ajatus, että artistin pitäisi automaattisesti vastata kaikkiin yleisöään askarruttaviin kysymyksiin. Olen kuullut useasti perustelun, että jos on kerran valinnut muusikon ammatin, on samalla valinnut myös julkisuuden ja sen lieveilmiöt. On muka valinnut vastata puhelimeen ja olla ystävällinen, kun joku kysyy, miltä isäsi kuolema tuntuu.
Mutta eihän se niin mene. Jenni Vartiainen on valinnut laulaa, ei enempää. Se, että häntä nimitetään kylmäksi, kun hän ei vuodata tarinaansa silmät punaisina Vain elämää -pöydässä, on silkkaa typeryyttä.
Antti Tuisku. Kuva: Markus Paajala
Tuntuu, että mitä mainstreamimpi artisti on, sitä suuremmaksi kasvaa vaatimus avautumisesta. Ei kukaan vaadi Astrid Swania tai Matti Johannes Koivua kertomaan seksielämästään, mutta koko kansan anttituiskujen ja jennivartiaisten hiljaisuudelle tuhahdellaan. ”Eikö se voisi nyt kertoa? Miksi se salailee?”
Kun Jenni Vartiainen eroaa, on lehdessä salaa otettu kuva, jossa hän avaa asuntonsa oven. Kuka tästä kuvasta viisastuu? Mitä me teemme tällä kuvalla? Katsomme sitä ja tajuamme, että artistikin on ihminen? Saman asian voi ymmärtää, jos hetkeksi pysähtyy esimerkiksi käyttämään aivojaan.
Ymmärrän hyvin, miksi joku ei halua esitellä ihmissuhdettaan ja kenkäkaappiaan julkisesti. Koska kun sen tekee, ajautuu nopeasti Mika Pohjola & Heidi Pakarinen -erofarssityyppiseen tilanteeseen, jossa kaikki on julkista. Kuka joi kahvia kenenkin terassilla, ja kuka lähetti minkäkin tekstiviestin missäkin vaiheessa päivää.
Silloin luovuttaa itsensä iltapäivälehtien kommenttiketjujen huutelijoille. Sellainen elämä ei kuulosta kovinkaan houkuttelevalta.
Sosiaalinen media ei varsinaisesti vähennä paineita jakaa itseään. Tapoja on monia.
Anssi Kela päivittää Facebook-profiiliaan hämmentävän ahkerasti, mutta pitäytyy pääosin musiikissa, keikkakuvissa ja soittovideoissa. Kela tuntuu antavan paljon ja tuottavan somesisältöä ajatuksella, mutta jakavan vain niitä palasia joita itse haluaa. Luultavasti onkin helpompaa pitää naruista tiukasti kiinni itse kuin jättää ne vapaasti lojumaan lokkien tartuttaviksi.
Jotkut haluavat pitää yksityisyydestään kiinni nimeä myöten. Haloo Helsingin Elli ei ole halunnut kertoa julkisuudessa sukunimeään. Suurin osa medioista on kunnioittanut tätä, mutta julkaistukin se on. Julkaisun syitä on vaikea tajuta, kun taas Elli Haloon toive yksityisyydestä sen sijaan on hyvinkin ymmärrettävä. Lady Gagan ja Nicki Minajin kaltaiset itsestään hahmoa rakentavat artistit tuntuvat olevan paremmassa suojassa. Peruukit ja voimalauseet suojaavat heitä.
Vaikka artisti päättäisi itse olla hiljaa, on mahdollista, että muut avautuvat hänen puolestaan. Kun Anna Puu oli eronnut ja esiintyi Ruisrockissa, kuvaili iltapäivälehden toimittaja jutussaan artistin olevan ”yksityiselämässään tienristeyksessä” ja kirjoitti faktana, että keikkayleisössä ”lähes jokainen tiesi Anna Puun avioerosta”. Ei ollut väliä, halusiko Anna Puu puhua, hänen tunne-elämästään kirjoitettiin silti.
Anna Puu. Kuva: Kristin Barlowe
Musiikki on tarinoita, ja tarinalla on aina kertoja. Peruskauraa äidinkielen tunnilta, mutta vastaanottajan päässä nämä menevät usein sekaisin.
Joskus artisti tuntuu haluavan juuri tätä. Kun Kauko Röyhkän Soundi-lehden sivuille kirjoittamia tarinoita kritisoitiin, osa puolusti Röyhkää sanomalla, että hänhän kirjoittaa fiktiota. Eikö teillä ole huumorintajua?
Mutta Röyhkän kohdalla faktan ja fiktion sekoittuminen tuntuvat olevan tahallisesti performanssin ytimessä. Röyhkä on kasvattanut mainettaan myyttisenä panomiehenä ja henkilöinyt sen itseensä eikä fiktiohahmoon nimeltä Kauko Röyhkä. Jos nämä sitten lukijan päässä menevät sekaisin, en tiedä, voiko pikkuvahingosta syyttää muuta kuin kirjoittajaa itseään.
Ulkopuolelta katsottuna julkisuus vaikuttaa julmalta raatelukopilta, ja haaskalla olemme me. Kaikki on hyvin niin kauan kuin anssikelamaisesti istut ohjaksissa, mutta kun alamäki alkaa, on yleisö valmis iskemään.
Kun Amy Winehousella meni huonosti, valjastettiin hänet yleiseksi naurunaiheeksi. Tuoreen Amy-dokumentin pätkät, joissa stand up -koomikot ja toimittajat kilpaa heittävät läppää Winehousen huumeongelmasta, ovat karua katseltavaa. Unohtui, että huumeongelmasta kärsi oikea ihminen eikä Putous-hahmo nimeltään Amy Winehouse.
Jos kokaiinia olisi todellisen ihmisen sijaan vetänyt pelkkä sketsihahmo, olisi Amy nyt 31-vuotias lontoolaisnainen, jolla on hyvä iho ja ehjä minäkuva. Tragedian ensiaskeleen astui ehkä Amy itse, mutta me kaikki katsoimme vierestä, kun hän upposi. Jos sellaisen kohtalon haluaa välttää olemalla kertomatta itsestään mitään, ei pyyntöä mielestäni voi muuta kuin kunnioittaa.
Samassa dokumentissa Winehousen isä pyytää tytärtään hymyilemään fanikuvassa ja olemaan ystävällisempi kuvaa pyytäneille ihmisille. Ihmisraunioksi muuttunut tytär yrittää vieroittautua huumehelvetistä ja päästä jaloilleen, mutta isän mielestä tämän tulisi peittää murheensa ja antaa tuntemattomien ihmisten kotialbumiin iloa.
Kuva näyttää karun todellisuuden: yksityisyydestään riisuttu ja verille raavittu ihminen yrittää pitää hajoavan minuutensa rippeitä koossa, ja yleisöllä on vain yksi pyyntö.
Hymyilisit vähän.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 4/15.