Työstin viime viikon artikkelia Leonard Cohenin viimeisimmästä, ja tämän päivän uutisten valossa viimeiseksi jääneestä levystä You Want It Darker. Tai pikemminkin kartoitin maastoa sen ympäriltä, yritin ymmärtää sen juuria, kaikkia jokia jotka ruokkivat sen keskiössä olevaa synkkää mustaa järveä.
Tänä aamuna jo painoon menossa oleva juttu palasi leikkauspöydälle, eikä potilasta voitu enää pelastaa. Tuleva ja preesens muutettiin menneeseen aikamuotoon, sana kerrallaan. Jokaisella näppäimistön iskulla menetys konkretisoitui. Tuntui kuin olisin hakannut nauloja arkkuun.
Cohen oli vanha ja sairas, tuskien mies nyt myös fyysisesti. Korkea ikä toi mukanaan laihtumisen ja selkävaivat – olkoon sitten urheiluvamma vai ikään paremmin sopiva osteoporoosi. Niiden myötä alkoi eräänlainen siirtyminen aineettomasta aineettomaan, eräänlainen katoaminen maailmasta. Pimeyden keskeltä kuului enää entistä syvempi ääni, yhtä toismaailmallisena ja mustaa huumoria tihkuen kuin ennen. Pelatessaan korttia Luojansa kanssa levyn pysäyttävillä kappaleilla You Want It Darker, Leaving the Table ja Treaty Cohen tuntui ajoittain olevan Luojansa ääni, ikiaikainen ja maailmoja suurempi.
Monessa mielessä hän olikin. Cohenin tyylikkyys ja arvokkuus hakevat vertaistaan. Kun jotkut tuohtuneena Dylanin Nobel-voitosta ilmoittivat Cohenin olleen oikeampi valinta avaamaan lauluntekijöiden inkluusion portit, ohitti Cohen kauniilla kumarruksella ehdotuksen ja vertasi kollegaansa Mount Everestiin vuorten joukossa.
Cohenin matka keskiluokkaisesta Montrealin juutalaisperheestä New Yorkiin, kirjallisuudesta ja runoudesta populaarimusiikkiin, Hydran saarelta Tennesseehen, ja maallistuneesta juutalaisuudesta Mount Baldylla luostarissa sisäistettyyn kuuden vuoden hiljaisuuteen zenbuddhismissa, ja siitä vielä kerran yleisön eteen ja studioon hakee vertaistaan nykymaailmassa. Hänen taiteelliset ratkaisunsa olivat aina linjassa Cohenille niin keskeisen arvokkuuden kanssa, jopa niinä vuosina kun hän tuntui katsovan huvittuneena uransa uusia uomia Phil Spectorin äänityspöydän vierestä tai monotoonista biittiä pumppaavan Casion takaa.
Palkittu kirjailija ja runoilija palasi musiikin pariin, sillä se oli hänen ensimmäinen rakkautensa. Nuorena miehenä ruutuvihkoon jäljennetyt country- ja folk-kappaleiden sanoitukset saivat nuoren montrealilaispojan rakastumaan sanojen voimaan, ja saman tiivistetyn sanoman voiman hän löysi syntymäuskontonsa pyhist teksteistä opiskellessaan bar mitzvaansa varten.
Ne säilyivät hänen teksteissään tähän päivään asti. Countryn musta huumori ja tuska yhdistettynä hymnien kirkkauteen ja lohdulliseen ja rauhoittavaan muotoon ovat tärkeä osa Cohenin perintöä. Cohen oli käsityöläinen kuten nuorena poikana menettämänsä isä: hänen työnsä jälki näkyy ja tuntuu. Yksittäisiä sanoituksia saatettiin hioa viisi vuotta, ja niiden henkäyksenomainen vaivaton keveys oli pitkällisen työn tulosta.
On armollista kuulla, että kaikista vaivoistaan huolimatta Cohen kuoli nopeasti ja odottamatta. Sunnuntaina kotona sattunut onnettomuus – tilanteen tietäen oletettavasti kaatuminen tai sen kaltainen – johti kuolemaan jo seuraavana päivänä. Lohdullista myös se, ettei tämä nähnyt Trumpin vaalivoittoa, sillä arvojen koventuminen ja oman kansan kohtalo tuntuivat viime levyllä painavan vanhan mestarin mieltä.
Kuten kirjoitan alussa mainitsemassani seuraavassa Rumbassa ilmestyvässä artikkelissani:
”Liekö lähestyvän lopullisen rajan läheisyys vai mikä, mutta maailmaan palanneeksi zenbuddhistiksi Cohenin levyillä on hämmästyttävän paljon muistumia hänen syntymäuskonnostaan. Juutalaisuus ei Cohenille tosin ole pelkästään uskonto vaan myös kansalaisuus, kodittomuuden ja juurettomuuden vihlova perintö. Se on positio, josta voi tarkastella maailmaa ulkopuolelta, kuitenkin koko ajan sen sisällä pysyen. Almost Like the Bluesin ”I listened to their story of the Gypsies and the Jews” on kaiku aiemmasta, Live Songsilla vuonna 1972 julkaistusta Please Don’t Pass Me By’sta ja etenkin sen pysäyttävästä lauseesta ”I sing this for the Gypsies and the Jews and the smoke that they made”. Ero kertojan positiossa on merkitsevä: se, mikä jälkimmäisessä on omakohtaista ja koettua, on ensin mainitussa vain kertomus, jonka tämä kuulee äidiltään ja isältään. Holokausti häviää historian hämärään. Ihmiskunnalla on lyhyt muisti. Cohen varoittaa meitä siltä kukkulalta jossa seisoo, sieltä josta näkee kauas taakse mutta myös tulevaisuuteen. ”I see the ghost of culture with numbers on his wrist salute some new conclusion which all of us have missed” (A Street) on ajankohtainen varoitus ajassamme, jossa muukalaisiin ja vähemmistöihin pohjaava viha nostaa jälleen päätään. Trumpin ja muiden todellisuuskriittisten populistien hahmot nousevat mieleen, etenkin kun tajuaa, mitä numerot ranteessa ovat: keskitysleirivangin ranteeseen tatuoitu numero.
Uuden levyn avaava ”If you are the dealer” muistuttaa debyytin Stranger Songin kahdesta ensimmäisestä säkeistöstä kortinjakajineen ja huijareineen. Keskustelu Luojan kanssa sukupuolittuu näiden mielleyhtymien kautta ja tavallaan aina, kun Cohen lausuu matalalla äänellään ”you”. Sota, sopimukset ja alituinen rajojen veto toimivat myös toisella tasolla, miehen ja naisen välillä. Sopimus rikotaan, vaikka se on jo kertaalleen allekirjoitettu. Sopimuksesta vääntävät kappaleessa kättä myös juutalaisuus ja kristinusko, johon Cohen viittaa tarkastellessaan ironisesti Jeesuksen ihmetekoja. ”I wish there was a treaty we could sign”, huokailee Cohen uuden levyn kappaleella Treaty. Edellistä levyä tarkkaan kuunnelleelle palaa mieleen intensiivisesti jyskyttävän Nevermindin avaava ”The war was lost, the treaty signed”.
Jos Cohenin kolmen viimeisimmän levyn voi katsoa muodostavan jonkunlaisen trilogian, muuttuvat niiden voimasuhteet mielenkiintoisella tavalla. Siinä missä Old Ideas (2012) ja You Want It Darker (2016) muodostavat sämpylän, on Popular Problems (2014) pihvi. Tai kenties pikemminkin näin: jos Old Ideas ja You Want It Darker ovat ne kuolinvuoteellaan makaavan vanhan miehen viimeisiksi oletetut huudahdukset, joilla tämä kutsuu rakkaimpiaan ja Jumalaansa kuten kuolevan arvokkaan vanhan runoilijan kuuluu, on Popular Problems se hetki, kun papparainen havahtuu viimeisen kerran horroksestaan ja puristaa ohimenevän sairaanhoitajan takamusta.
Se on enemmän sukua Various Positionsille, I’m Your Manille ja Ten New Songsille kuin alkupään synkistelyille, joita sitä edeltävä ja seuraava albumi oireellisesti jäljentävät. Popular Problemsin on kirjoittanut vanhuuden hidastama mies, jolla on kuitenkin yhä pilke silmäkulmassa ja verenkierto tallella. Cohenin kuoleman myötä se on armollisin näistä kolmesta levystä: sen mustassa huumorissa Cohen on vielä voimissaan, ja näyttää levyn kannessa fantastiselta rusketuksessaan, hymyn karehtiessa suupielessä. Olennaista on katsoa vuosilukuja. Popular Problems julkaistaan samana vuonna, kun Roshi kuolee, ja se on jälleen omistettu hänelle. Sen myötä joku pieni liekki jossain puhalletaan sammuksiin.”
New Yorkerin päätoimittajalle David Remnickille hieman ennen levyn ilmestymistä antamassa haastattelussa on yksi outo kohta, joka pettää rakennelma alla kuin lahonnut lankku. Se on hetki jolloin Cohen ärsyyntyy Remnickille tämän ollessa myöhässä. Käytös on niin epätyypillistä Cohenin punnitulle ja hallitulle julkisuuskuvalle, että tuskan sen taustalla voi miltei aistia. Runoilijan kalliin puvun alta näkyy tuossa hetkessä elämänsä rajallisuuden tuskallisesti tiedostava vanha mies.
Cohen väläyttää haastattelussa olevansa valmis kuolemaan, lisäten että toivoo ettei se ole liian kivuliasta. Pari päivää myöhemmin hän huomaa paljastaneensa kätensä, ja vetää kaiken takaisin cohenmaisella toteamuksella: ”Sanoin äskettäin olevani valmis kuolemaan, mutta olen aina ollut taipuvainen liioittelemaan tunnetilojani. Aion elää ikuisesti.”
Ja niin hän varmasti elääkin. Jäähyväiset jäävät soimaan sydämiimme. Tai kuten artikkelissani summaan:
”Hyvästien jättäminen on tavallaan Cohenilla verissä. Tästä on merkkejä koko hänen tuotannossaan, ja monet hänen kuuluisimmista lauluistaan ovatkin erokirjeitä (So Long Marianne, Seems So Long Ago, Nancy ja Famous Blue Raincoat jne). Eroprosessi näyttäytyy Cohenin tapauksessa taiteelliselle prosessille välttämättömänä nahanluomisena, josta Cohen vääntää viimeisetkin itsesääliltä maistuvat pisarat. Hän kuitenkin tekee sen niin tyylikkäästi ja kauniisti, ettei siinä ole mitään säälittävää, pikemminkin päinvastoin. Cohen on suuri romantikko, jolle menetetty rakkaus on rakkauksista suurinta.
Viimeisin erokirje on tältä kesältä. ”No, Marianne, nyt se hetki on tullut, että olemme todella niin vanhoja ja kehomme ovat hajoamassa ja uskon seuraavani sinua hyvin pian. Tiedä, että olen niin lähellä perässäsi, että jos ojennat kätesi, voit koskettaa kättäni. Ja tiedät, että olen aina rakastanut sinua kauneutesi ja viisautesi tähden, mutta ei minun tarvitse sanoa siitä yhtään sen enempää, koska sinä tiedät sen. Nyt haluan vain toivottaa sinulle erittäin hyvää matkaa. Hyvästi, vanha ystävä. Loputon rakkaus, nähdään jossain tuolla tien päässä.” Cohen osoitti nämä sanat entiselle rakastetulleen, 1960-luvun alussa Cohenin kanssa elämänsä jakaneelle Marianne Ihlenille, kun tämä oli jo kuolinvuoteellaan.
Viesti oli hitti sosiaalisessa mediassa. Siinä on Cohenin jäähyväisille tyypillistä kohtalokkuutta ja katkeransuloista huumoria. ”Olen niin lähellä perässäsi” on se lause, joka tuossa pysäyttää. Virallisen syyn mukaan urheiluvammasta seurannut alaselkävaiva rajoitti Cohenin elämää niin, että hän oli omien sanojensa mukaan ”confined to barracks” eli ei kyennyt liikkumaan majapaikkansa ulkopuolella. New Yorkerin haastattelunsakin hän antoi erikoisvalmisteisesta sairaalatuolista. Remnickin tekstistä välittyy kuva hauraasta ja tuskaisesta miehestä. Suru-uutisen valossa puheet parista tulevasta levystä tuntuvat myös taitavan kortinpelaajan korjausliikkeeltä, kun tämä huomaa paljastaneensa liikaa.
[Levyn nimikappaleella kertosäkeen virkaa toimittava hepereankielinen sana] ”Hineini” palaa jälleen mieleen. Tässä olen, erikoisvalmisteisessa sairaalatuolissa. Merkitsevältä tuntuu lause jonka Cohen sanoo sen jälkeen. ”I’m ready, my Lord”; olen valmis, Herrani. Uuden levyn nimikappaleessa on unssi Cohenin ärtymystä ja tuskaa, se tuntuu vihaiselta ja uhmakkaalta. Yhtäältä se on kuin Job laulamassa jätevuoren päällä, kaiken maallisen menettäneenä, eli totaalinen antautuminen Jumalan edessä. Toisaalta sen kertosäkeessä kiemurtelee myös uhmakkaan koston sadistisen suolainen pisara. ”Haluat vielä pimeämpää? No, puhalletaan liekki sammuksiin kokonaan”, tiuskaisee Cohen hampaidensa välistä. Ennen Cohen himmensi kenties valaistusta maallisemmista ja lihallisemmista sysitä, nyt – etenkin viikolla jolloin Trump on valittu valtaan – tuntuu liekin myötä menevän toivo ja maailman valo. Viimeisellä rajalla Cohen ei tunnu samalta mieheltä joka kirjoitti If It Be Your Will’in.
Nöyryys ja uhma, jumalallinen ja inhimillinen vääntävät kättä. Sattumaa ei liene sekään, että kappaleeseen omaa draamaa tuova Shaar Hashomayinin synagogan kuoro on peräisin samasta synagogasta, jossa Cohenin oma bar mitzvah aikoinaan vietettiin. Jumalan eteen astumisen ympyrä täydentyy useammalla tasolla.”
Sincerely,
J. Ramsay
Lisää Leonard Cohenista 25.11. ilmestyvässä Rumbassa 5/2016.