Teknon loputon liike Helsingissä – illat ovat harrastelijoille, aamut ammattilaisille

Viihtyminen Helsingin yökerhoissa on tehty helpommaksi kuin koskaan. Kiittäminen on teknoa, joka kesytettiin uudestaan undergroundista klubeille.

11.07.2017

Suljettuun Facebook-ryhmään alkaa kilahdella viestejä lauantaiaamuna neljältä:

”Mäkelänkadulla tänään mitään?”

”Suvilahti, no door policy.”

”Montako mahtuu?”

”Nyt jo aika täynnä. Mutta kannattaa ­venailla. On sen arvoista.”

Yöelämä Helsingissä on vaihtunut aamuelämään. Illat ovat harrastelijoille, aamut ammattilaisille. Jälkimmäistä koulukuntaa edustavat vuorotyöläiset, baarihenkilökunta ja levylaukkualan toimihenkilöt, mutta ennen kaikkea uusi klubisukupolvi, joka etsii pidempiä jatkoja ja omistautuneempaa dj-kulttuuria.

Viiden vuoden sisään Helsingin klubikenttä on kokenut myllerryksen. Keskustan yökerhotarjonnan näivetyttyä vaihtoehtoisesta konemusiikista vastaavat yksinomaan Kaikun ja Kuudennen linjan muodostama ”bailukompleksi” Kalliossa sekä Ääniwalli Vallilan teollisuusalueella. Omistautuneimmille valikoimaa täydentävät vielä underground-bileet, joita järjestetään lähes joka viikonloppu.

Konemusiikin kysynnästä kertoo se, että useita vuosia pääkaupungin yöelämästä puuttuneet aamujatkot ovat palanneet kuvaan. Pitkään vallinnut jakso, jonka aikana yksikään yökerho ei tarjonnut jatkoaikaa aamyhdeksään, on päättynyt nuoren polven entusiastien löydettyä pikkutunteihin sijoittuvan potentiaalin. Tämä on uusi kohderyhmä, jolla onneksi ei ole muistikuvia Punavuoren edesmenneen Rose Gardenin ajoista. Silloin ykkösolut virtasi läpi aamuyön ja pelkästään aikaa tappamaan saapunut, Rööperin ensimmäisten kaljabaarien avautumista odotteleva asiakaskunta öykkäröi leukojaan jauhaen.

Nyt sekoilu ja örvellys ovat historiaa.

Helsingin klubikenttä on viimein eurooppalaistunut. Kaikun yhteyteen avattu Stidilä-jatkoklubi henkii eräänlaista kansainvälisen käytännön mukaista puolijulkisen tilan ratkaisua, yökerhomaailman Airspace-sovellusta. Huolittelemattoman ja rustiikkisen pinnan alla on premium-tasoinen, hyväksi havaittua kuvastoa mukaileva venue- ja tuotantomalli, jonka ohjelma on toteutettu samoilla korkeilla kriteereillä kuin emoklubinsa tarjonta.

Yksi syy Kaikun ja Ääniwallin menestykseen on niiden taitava ug-estetiikan mallintaminen. Maalatessaan itsensä itseorganisoituviksi ja omavaraisiksi tekijöiksi ei kyse ole niinkään autenttisuuden tavoittelusta (vaikka epäkyynisesti musiikkiin suhtautuva nuoriso sitä tuskin panisi pahakseen) vaan ympäristön luomasta turvallisuuden ilmapiiristä. Viitatessaan undergroundiin klubit viittaavat myös kotoisuuden tunteeseen. Ne ovat yleisönsä tekemiä ja näköisiä paikkoja.

Klubitarjonnan täysremonttiin syytä etsittäessä esiin nousee väistämättä tekno. Vaikka esimerkiksi Kaikun illoissa soi edelleen korostuneena house, ja tarjontaan kuuluu kaikkea kokeellisesta elektroniikasta italodiskoon, on tekno ilmiönä kaikkein näkyvin. Detroitilaisesta varastomiljööstä ammennetut esteettiset ratkaisut näkyvät edelleen hyviä bileitä attribuoivina maamerkkeinä, kun itse musiikki on lähes 40 vuoden elinkaarensa aikana ollut jatkuvassa muutoksessa.

Vaikka kyse on laajan tyylikirjon summaavasta yleiskäsit­teestä, tekno assosioituu suurelle yleisölle muutamiin sitkeisiin stereotypiakliseisiin: ajatukseen kokomustiin pukeutuneista synkeistä paikallaankävelijöistä, soundien kolkkoudesta, tiukasta klubietiketistä ja erityisen vakavamielisestä genrepurismista. Skeneä tuntemattomalle tämä kaikki näyttäytyy jännittävänä. Hienoisesta insinöörileimasta kärsittyään tekno on jälleen saanut takaisin genreseksikkyytensä.

Suomen ahtaissa oloissa tekno sinnitteli pitkään lähinnä Hytkyn kaltaisten harrastuneiden toimijoiden suojeluksessa, kunnes katosi klubeilta lähes täysin viime vuosikymmenen minimal-trendin laannuttua. 2010-luvulla tekno on noussut jälleen Berliinin Berghainin satametristen jonojen perässä kaikkialla läsnäolevaksi. Se myy tapahtumia niin hyvin, että house-dj voi käyttää sanaa buzzwordina, vaikkei koko genreen kajoaisikaan. Tekno tuntuukin käyvän jatkuvaa neuvottelua ug-menneisyytensä ja pienen piirin toimintansa sekä saamansa kiusallisen mainstream-huomion välillä.

Viimeiset kymmenen vuotta ug-bileskeneä todistanut Joonas Pulkkinen, joka tällä hetkellä operoi dj-nimellä Jackmaster of the Univörs, on soittanut omien klubiensa ohella vierailevana dj:nä muun muassa Basson taajuudella ja toiminut bilejärjestäjänä. Vaikka tekno kuuluu olennaisena osana Pulkkisen repertuaariin, hän näkee sen laajamittaisen suosion aiheuttaneen myös klubimaailman pelkistymistä.

Teknon uuden tulemisen voi nähdä olevan useiden sattumien summa, mutta etenkin ug-bileiden nykysuosioon vaikuttaa myös vaihtoehtojen puute. Vaikka klubeilla on tungosta, yöelämä on köyhtynyt. Tekno­skenessä ihannoitu Berliini-muotti on sekin yksipuolinen ja lopulta itseään toistava nimittäjä.

”Hollannissa ja Lontoossa skene on ihan erinäköinen kuin Berliinissä, missä tekno on jotenkin ikuisesti muotia. Jos haluaa soittaa levyjä ja tahtoo estetiikkaan vaihtelua, on pakko järjestää itse bileitä”, Pulkkinen sanoo ja kehuu nuoremman teknopolven oma-aloitteisuutta. Kun klubeilta ei löydy sopivaa kosketuspintaa, se on luotava omalla porukalla.

”Olen miettinyt, että pitääkö kaikki järjestää yhden ja saman konseptin mukaan? Hommat voi tehdä omalla tavallaan. Ehkä joku Boiler Room tarjoaa monille valmiin mallin, jonka mukaan mennään, mutta sitten on vaikkapa Siam- tai Mus-bileet, joissa tehdään vaihtoehtoisemmin. Olen joskus ollut järjestämässä bileitä, joissa ei ollut mustia jätesäkkejä ikkunoissa. Kun aurinko nousi, se oli porukalle jotenkin eksoottista.”

Pulkkisen mainitsemista uuden polven tapahtumajärjestäjistä Mus on itähelsinkiläinen kollektiivi, joka on pyrkinyt kehittämään bilekulttuuria genrerajoitteista vapaampaan suuntaan. Siam järjestää livepainotteisia kokeellisen elektronisen musiikin iltoja Sähkö-levymerkin hengessä. Kontrasti kansainväliseen Boiler Room -klubikonseptiin, joka kuratoi tiukkaan esiintyjiensä musiikkilinjauksia, syntyy kovan statuksen klubien coolius-edellytyksistä. Boiler Room muistetaan tahona, joka muun muassa sensuroi videon Vengaboysia soittaneesta Grimesista.

Teknon räjähdysmäinen suosio saattaa olla osittain myös perspektiiviharhaa. Kun konemusiikkiskenen aiemmin hajautunut keskipiste Adamsin, Erottajan, Nollan sekä lyhytikäisten YK:n ja Basementin jälkeen siirtyi Kallioon, aiempi kävijäkunta tiivistyi parin kolmen klubin asiakkaiksi. Jos ydinkeskusten suureellisten puitteiden mukaan aikoinaan ylimitoitettu Adams näytti vajaalta hyvinäkin iltoina, ei Kaiku vaikuta tyhjältä missään olosuhteissa.

Yöelämän köyhtymisellä Pulkkinen viittaa myös genrevalikoiman kapenemiseen. Big floor -konseptilla toteutettujen klubien myötä pelin häviäjät ovat selvillä: rap ja indie ovat joutuneet väistymään tanssilattioilta. Enää keikoilla ja tietylle genrelle omistautuneilla klubeilla kuultavat musiikkityylit eivät mahdu repertuaariin saati sekoitu konemusiikin kanssa.

Viimeisin indietä elämäntapanaan kuluttanut sukupolvi ehti nuoruudessaan altistua myös niin sanotulle idm:lle sekä Aphex Twinin ja Autechren kaltaisille college rock -fanienkin kelpuuttamille koneartisteille, joiden jättämä jälki on myöhemmin osoittautunut kitarabändejä kestävämmäksi.

Sub Popin julkaisuja ja Creationin shoegaze-levyjä aikoinaan kuunnellut Pulkkinen muistelee vuosina 2007–2010 toiminutta Redrumia ja etenkin sen Misf*ts-klubia viimeisenä paikkana, jossa indie ja konemusiikki toimivat rinnakkain. Blogihouse ja elektro valtasivat alaa keskitien vaihtoehtona, ja dubstep sekä UK garage raivasivat tietä myös tulevalle tekno-revivalille. Hiphopille tilausta olisi edelleen, mutta konemusiikkikeskeisten klubien aikana sopivat venuet ovat harvassa.

”Räppi on aina ollut stadissa suosittua. Kun [We Got] Beef meni, niin ei sitä enää kuule missään, vaikka miljoona kertaa kuullut ysäriräppibiisit kestävät hyvin aikaa ja sukupolvi toisensa jälkeen löytää ne. Siksi Misf*tsin ja viimeksi Guggenheimin tyyppiset klubit ovat olleet onnistuneita. Ne kasasivat yhteen täysin erilaisia viiteryhmiä”, Pulkkinen sanoo.

Musiikki ei ole ainoa klubeilla muutoksen kokenut tekijä. Erityisesti teknoon assosioituu vahvasti yöelämän uusiutunut normisto, jossa toimitaan tanssimisen ja musiikin ehdoilla. Lattia ei ole paikka pokailemiseen, ja kännisekoilu ei ole enää sallittavaa. Aamujatkokulttuuri on osoittanut, että alkoholimyynti ei ole se, minkä ehdoilla bileet pyörivät. Joonas Pulkkisen mielestä kaikki kehitys yökerhoympäristöjen rauhoittamiseksi musiikkivetoisemmaksi on tervetullutta.

”Ehkä kymmenen vuotta sitten yöelämä oli huolettomampaa, mutta suoraan sanottuna jengi oli myös ihan lärveissä”, Pulkkinen toteaa.

Hänen mielestään mitään selkeää etiketin uusiksi määrittelyä ei ole tapahtunut, mutta sanattomien sääntöjen koodisto on kehittynyt. Kyse ei ole pelkästään alakulttuuri-ilmiöstä, vaan laajemmasta arvomuutoksesta yhteiskunnassa. Uusi sukupolvi on ryhmä, joka pyrkii määrätietoisesti emansipaatioon.

”Se miten vaikka seksuaalivähemmistöjen asemaa on parannettu, on hienointa mitä suomalainen yhteiskunta kansana on pystynyt viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana saamaan aikaan. Teknokulttuurissa esimerkiksi Hytkyn bileissä tasa-arvo ja turvalliset tilat ovat olleet normi jo kymmenen viisitoista vuotta sitten. Myös yökerhojen on täytynyt jo oman uskottavuutensa vuoksi kyetä reagoimaan näihin ongelmiin.”

Nykytilanne ei ole itsestäänselviö ja sen säilyttämiseksi täytyy myös tehdä aktiivisesti töitä. Kun klubikentällä on mukailtu pienten ug-piirien muotokieltä, on mallintamisen kohteena usein myös eksklusiivinen oman skenen varjelu. Jossain määrin valtavirtaa ja laajoja yhteisiä nimittäjiä on kyettävä olemaan askeleen verran edellä. Teknoon liittyvä alagenre- ja soundipurismi, jota dj:t mielellään kertovat välttelevänsä, voi muuttua erottautumisen välineeksi siinä vaiheessa, kun jokainen parikymppinen kalliolainen on oletuksen mukaan identifioitavissa teknoskenettäjäksi.

”Se, mikä klubeilla on musiikin ohella kiinnostavaa, on tiettyjen ihmisten homogeeniset piirteet, jotka näkyvät näyttäytymisessä ja muodissa. Kun ei olla yökerhossa, niin miten ajatellaan? Halutaan kuluttaa taidetta tai syödä hyvin. Elektro­ninen musiikki on trendikästä todella keskiluokkaisessa kontekstissa.”

”Mitä on järjestys ja mitä on kontrolli? Trendikästä yökerhoa määrittää, että kun väkeä tulee paljon eri taustoista ja varsinaisen viiteryhmän ja kanta-asiakkaiden ulkopuolelta, niin siitä herää kysymys, että miten voidaan seuloa niin, että kaikki pystyvät viihtymään?”, Pulkkinen pohtii.

Välillä konemusiikkitrendien kohdalla onkin vaikeaa vetää rajoja muodin, lifestylen ja jopa uskonnon välille. Noin kolme vuotta sitten meemiksi kehittyi puolihumoristisena alkanut health goth -ilmiö. Se viittasi alkujaan fitness-harrastajiin, jotka treenasivat mieluummin Nine Inch Nailsin kuin listapopin tahtiin ja suosivat urheiluvaateneonin asemasta tummaa polyesteriä.

Sittemmin estetiikka on kuin vahingossa kotoutunut erityisesti teknon pariin. Säntillisesti asetellut pikkuletit, hautausurakoitsijameikit ja päästä varpaisiin mustat Adidas-gearit ovat nykyään tuttu näky myös Helsingin yössä.

Urheilukuosin merkitys tuntuu ironisen katumuodin sijaan alleviivaavan symbolista ”your body is a temple as well as a nightclub” -ajattelua. Kun on pysyttävä liikkeessä kymmenestä tunnista vuorokauteen tai kahteen, suorituskyvyn optimointi muuttuu olennaiseksi osaksi bilekokemusta. Päihdekielteisyys ja treenaaminen ovat vain käytännönläheinen jatke fyysisen kokemuksen maksimoinnille.

Silti herää kysymys tietynlaisesta konemusiikin uushenkisyydestä. Teknoharrastajat puhuvat mielellään voimaantuvansa musiikista tai olevansa yhtä sen kanssa, jopa hurmoksesta. Jos teknon kohdalla onkin liioittelua puhua uskonnosta, vastaa se ainakin sopivalla intensiteetillä maallistuneeseen urbaaniin kokemukseen, jossa itsetutkiskelu ja hiljentyminen palvelevat arkielämän rytmittämisessä, mutta puhdistautumiseen tarvitaan edelleen kerran viikossa seurakunta ja pyhä toimitus.

Pulkkinen allekirjoittaa skenejen tavan organisoitua houkuttelevaksi uskonnollisten vertausten tekemiseen.

”Jos mietitään yökerhoa näyttäytymisen tilana, sellaisena julkisuuden areenana, jossa on ihan omat sääntönsä, niin sosiaalisessa mielessä se on aina hieman vinksahtanut hierarkia, joka ei noudata mitään arkielämän logiikkaa. Rationaalisesti dj:n voi nähdä pelkän ammatin näkökulmasta, mutta siihen liittyy myös tietty palvonnan aspekti. Ne ritualistiset yhtäläisyydet ovat myös dj:n tapa hahmottaa illan kulkua: viimeiset biisit ja Agnus Dei. Ymmärrän hyvin sen analogian messuun.”

Teknonkaan voittokulku ei voi jatkua ikuisesti, vaikka se on toisaalta jo integroitunut niin vahvasti yöelämään, ettei tule olemaan kokonaan syrjäytettävissä.

Nykyisen kolkon, analogisen Berliini-vaikutteisen teknon kukoistuksessa sukupolvikokemus on tekijä, jota ei pidä aliarvioida. Se on paljon velkaa yhden ikäpolven fiksaatioon 1990-luvun alkua, konemusiikin yhden epookin ja ”toisen rakkauden kesän” huipentumia kohtaan.

Perässä täytyy seurata vähemmän vaikutusvaltaisten genrejen maineenpalautus, kunhan aika on kypsä. Gabberia yritettiin lanseerata jo kymmenen vuotta sitten Rose Gardenissa turhaan. Sen toista tulemista voi joutua odottamaan ikuisesti. Sen sijaan trancen paluuta on povattu jo pitkään. Pulkkisen mielestä se on jo jossain määrin tapahtunut.

”Trance on hyvä esimerkki elektronisesta musiikista, jossa noudatetaan siinä suhteessa aristoteelista draamankaarta, että siellä on nostatus ja suvanto. Tavallaanhan se on jo tullut takaisin, mutta on siinä kyse siitäkin, miten Resident Advisorin tai Fact Magin kaltaisilla medioilla on valta määrittää konemusiikin trendejä, oli se sitten vaikka gabber tai trance.”

Tässä vaiheessa klubikentällä ollaan vielä varpaillaan. Trance ei varsinaisesti ole koskaan kadonnut mihinkään, vaan on teknon tavoin joko pysytellyt pienten piirien suojissa tai sulautunut osaksi isompaa kokonaisuutta. Trance liittyy osaelementtinä meilläkin valtavia yleisömassoja keräävän edm-popskenen osatekijäksi. Trancella on Suomessa myös paljon kunniakkaammat perinteet niin sanotun psykedeelisen Suomi-soundin parissa, jota vaalitaan yhä ug- ja metsäbileissä.

Psykedeelinen konemusiikki onkin kulkenut pitkän matkan, jos sen haluaa määritellä alkaneen 1970-luvun lopulla jostain Adrianmeren ranta-resorttien liepeiltä, missä dj saattoi soittaa sekaisin diskoa ja Hawkwindia. Kuitenkin vasta 1990-luvun puolivälin buumi jalosti trancen profiilia tuoden sen kitscheimmät puolet esiin. Psy- ja goatrancen myötä skeneä ilmaantuivat värittämään neonväriset kuiturastat, platformeja koristavat kiksukarvat, Alex Grey -tyyppiset dekot ja elektronis-tantrinen kuvamaailma.

Tämäkin alakulttuuri on ollut mahdollista lantrata kaupallisempaan muotoon ja myydä eteenpäin. Ainakin Suomessa ostajia on edelleen. Israelilaisen kevyen psyketrance­skenen supernimi Infected Mushroom keikkailee Suomessa lähestulkoon vuosittain. Tänä kesänä yhtye saapuu Vantaan Vehkalan Rockfestiin, jonka muita pääesiintyjiä ovat Rammstein, Turmion Kätilöt ja Kotiteollisuus.

”Make Trance Rad Again”, lukee helsinkiläisen dj-kollektiivin promolippalakissa. Vaikea tehtävä.

Lisää luettavaa