Terveisiä Rumban arkistoista: Metallican levyarviot Kill ’Em Allista Luluun

Metallican Helsingin-keikkojen lipunmyynti alkaa Ticketmasterissa perjantaina 24. maaliskuuta kello 9. Sitä odotellessa ja Metallica-kiimaa nostellessa käymme läpi yhtyeen albumeistä kirjoitetut levyarviot.

Rumban ensimmäinen vuosikerta ilmestyi samana vuonna Metallican debyyttialbumin kanssa. Kill ’Em All (1983) päätyi Rumban metallispesialisti Zeus Mattilan arvioitavaksi.

”Metallica, yhtye jollaista ei aikaisemmin ole ollut, mutta jatkossa toivottavasti tulee olemaan enemmänkin. Joukko nuoria miehiä Los Angelesista ja ympäristöstä, jotka nopeutensa ovat saaneet Ramonesilta ja raskautensa heavymusiikin kermalta”, runoili Mattila antaen levylle täyden kympin. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

Kakkoslevy Ride the Lightningin (1984) arviota ei valitettavasti Rumban arkistoista löydy. Esikoislevyn suitsutus jatkui kuitenkin Jump in the Fire -singlen arvion merkeissä.

”Yhtye kaikille jotka haluavat hakata päätään seinään musiikin tahdissa”, Mattila kuvailee yhtyettä. Mattilan Metallica-fanitusta korostettiin läpi vuosikerran 1984: hän allekirjoitti kaikki arvionsa nimellä Zeus ”Metallica” Mattila. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

Metallilevyt päätyivät Rumbassa Mattilan pöydälle myös vuonna 1986. Master of Puppetsin arvion merkkimäärä ei päätä huimaa, mutta lyhyestä virsi kaunis – kai.

”Vuoden tai vuosikymmenen parhaita. Metallica on saanut aikaiseksi ehdottoman metallituotteen. Tätä ilman ei saa olla”, Mattila vakuuttaa paiskaten yhtä vaille täydet pisteet albumille. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi).

And Justice for All (1988) annettiin levyarvion konventioille keskimmäistä sormea heristävälle Roo Ketvelille. Albumi sai Ketveliltä kolme tähteä, mutta sitaatin irrottaminen tekstistä on miltei mahdotonta. Noh, kokeillaan:

”Metallica on polkenut Hassisen Koneen tien ensilevyn suorasta tai vimmarteydestä harsoiseen teräkseen, pidempään ja progempaan. Millä nimellä tätä voisi kutsua? Kehitys? Vieraantuminen? Kuitenkin sillä erolla, että kun edellinen lasketteli sisäavaruuden muotoa hakeviin ’asioihin’, jäljempi eli tämä koostaa summittaisesti, huolella ’toimivia’ soittoyksityiskohtia pitkiksi jonoiksi, jotka lähestyvät sieltä täältä kappaleen rajaa, jossa kappaleen pituus ylittää kappaleen keston. Kuulija palaa ulos: luukut kiinni. Sepä jotakin!” (Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

Metallican eponyymi, Black-albuminakin tunnettu (1991) teos annettiin Eerolan arvioitavaksi. Hän tunnustaa, että olisi halunnut mollata ”lähes kaikkien nykymetalliyhtyeiden kantaisää”, mutta siitäpä ei tullut mitään. Neljä ja puoli tähteä ja sankkaa suitsutusta.

”Metallica on nimensä ja maineensa veroinen, melkein pelottavan tyylikäs raskametalliryhmä”, Eerola kirjoittaa. ”Siis kuulkaa Suomen heväi soittava nuoriso, Metallica on valmistanut teille opetusmateriaalipaketin; bändi voi olla raskas kuulostamatta hölmöltä.” (Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

Eerola palasi rikospaikalle myös viisi vuotta myöhemmin, kun Metallica julkaisi hartaasti odotetun Loadin (1996). Vaikka levyä ei ainakaan jälkikäteen tarkasteltuna pidetä aiempiin vertautuvana klassikkona, upposi se tuoreeltaan kriitikkoon.

”Onneksi Thorn Within on Loadin ainoa tyylivirhe. Levyn muut kolmetoista biisiä todistavat, että Metallica on superbändi ja rockin jättiläinen myös osaamisensa puolesta”, Eerola kirjoitti ja antoi jälleen neljä ja puoli tähteä. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

Myös Reload (1997) sai Rumbassa ylistystä osakseen. Muutos metallista rockimpaan ilmaisuun ei mennyt huomioimatta: ”Kuka hullu se väittikään, että Rolling Stones on maailman paras rockbändi”, Eerola päättää arvionsa. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi).

Metallican 2000-luvun ensimmäisen albumin St. Angerin voisi luulla olevan joko yhden tai viiden tähden levy, niin räikeästi se on jakanut mielipiteet myös fanien keskuudessa. Rumbassa asian laita on eri, sillä Jonathan Mander antoi levylle kolme tähteä.

”St. Anger on parhailta osiltaan myönteinen yllätys yhtyeeltä, joka hetki sitten oli enemmän eksyksissä kuin Dolly Parton Tuska-festivaalilla”, Mander kirjoittaa. (Klikkaa kuvaa suuremmaksi).

Seuraavaa levyä piti odotella jälleen viisi vuotta. Jaakko Kilpeläinen sai Death Magneticin kätösiinsä, totesi sen olevan ”tämän vuosituhannen parasta Metallicaa” ja paiskasi sille kaksi tähteä.

”Death Magneticilla kaahataan sata lasissa, ja välillä vastaan tulee kivoja yksittäisriffejä ja väliosia. Lähinnä albumi kuitenkin ajelehtii riffistä riffiin ja biisistä toiseen tarjoamatta inspiraatiota, stimulaatiota, tarttumapintaa. Se ei sisällä biisejä, joita haluaisi kuulla Metallican seuraavalla Suomen-keikalla”, Kilpeläinen perustelee. (Lue koko arvio tästä klikkaamalla.)

Sekä kriitikkojen vastaanoton että yleisön reaktion valossa Metallican pahin floppi on Lou Reedin kanssa tehty kollaboraatiolevy Lulu (2011). Rumbassa ei tehty poikkeusta: Kimmo K. Koskinen antoi Lululle yhden tähden ja kirjoitti muun muassa:

”Bändi jyystää yhtä ylijäämäriffiä viidestä kymmeneen minuuttia ja paikalle sattunut ukkeli räähkii päälle toistellen häiriintyneitä säkeitään. Lopputulos on todella oudon kuuloista mash-up-pervoilua.” (Lue koko arvio tästä klikkaamalla.)

Viimevuotista Hardwired… To Self-Destructia ei Rumbassa ole arvioitu, joten päätämme tämän katsauksen tähän. Nähdään keikoilla!