Rumban ikiaikainen luottokuvaaja Tomi Palsa aloittaa tällä sivustolla oman valokuvabloginsa, jossa herra esittelee kuvasaalistaan uusilta ja vanhoilta keikoilta. Sarjan avausjaksossa Palsa esittelee kesän ja syksyn aikana todistamiensa PMMP-keikkojen satoa.
Teksti ja kuvat: Tomi Palsa
Monet luulivat jo päässeensä ikuisiksi ajoiksi eroon kirjainyhdistelmästä PMMP. Mutta kuinka ollakaan, yhtye on ajankohtainen vielä lähes kaksi kuukautta jäähyväiskonserttien jälkeenkin. Parahultaisesti joulumarkkinoille ilmestyi yhtyeen hittikokoelma ja samaan syssyyn glooriaa satoi hyvin ansaitun Suomi-palkinnon muodossa. Ja sitten vielä tämäkin: Rumban nettisivuilla käynnistyy uusi rokkivalokuviin ja niiden taustoihin pureutuva blogiosio ja eiköhän sen ensimmäisenä aiheena ole PMMP?!
Jatkossa tutkiskelen Valitut Palsat –otsakkeen alla ajankohtaisia artisteja ja musiikki-ilmiöitä kattavaan kuva-arkistooni tukeutuen. Arkistomateriaalia on kertynyt hyvin laaja-alaisesti heti 1990-luvun alkuhämäristä saakka, joten ammennettavaa materiaalia pitäisi riittämän blogipostaukseen poikineen.
Jatkossa kaivellaan siis arkistoja, mutta tällä kertaa kuvat eivät ole ehtineet juurikaan pölyttyä, sillä kaikki nyt nähtävät otokset on otettu sen jälkeen, kun PMMP julkaisi tiedotteen pian päättyvän vuoden toukokuun kolmantenatoista päivänä ja ilmoitti lopettavansa toimintansa, ainakin toistaiseksi. Vaikka päätös ei tullut varsinaisena yllätyksenä, jokin aivoissani naksahti: minun on pakko kiertää niin monta keikkaa kuin mahdollista, ennen kuin tämä herkku loppuu!
Olen ollut nimittäin pitkään sitä mieltä, että PMMP on Suomen paras yhtye, varsinkin valokuvaajan vinkkelistä katsottuna. Keikoilla on järjetön energialataus ja koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja missä. Paulan ja Miran heittäytyminen konsertteihinsa on erityislaatuista, aivan kuten musiikkinsakin.
Kärjistäen voi sanoa, että keskimääräisesti rokkikeikoilla valokuvaajan suurin haaste on saada kenkiinsä tuijottelevista ja koko olemuksellaan anteeksipyytelevistä artisteista edes kourallisen onnistuneita ja toisistaan poikkeavia kuvia. PMMP:n keikoilla kuvaajalle tarjotaan ”Kodak-hetkiä” liukuhihnalta sellaista tahtia, että kuvaaja voi oikeastaan vain toivoa saavansa edes murto-osan noista ohikiitävistä hetkistä ikuistettua jälkipolville. Oikeastaan en keksi maailmanlaajuisestikaan mitään bändiä, jonka kuvaaminen olisi samanaikaisesti niin hauskaa ja haastavaa kuin PMMP-keikat parhaimmillaan ovat.
Tiesin siis heti PMMP:n lopetusuutisen kuultuani, että haluan päästä kokemaan tämän riemullisen valokuvauskokemuksen niin monta kertaa kuin mahdollista ennen vääjäämättömänä häämöttävää viimeistä keikkaa. Usein esiin noussut termi ”sukupolvikokemus” ei kuitenkaan pidä osaltani paikkaansa, sillä 39 vuotta täyttäneenä mieshenkilönä tunnen oloni välillä hieman vanhaksi noilla keikoilla pyöriessäni. Kyse on siis jostakin muusta kuin siitä, että minut olisi aivopesty saamaan jotakin yhteisiä sukupolviorgasmeja PMMP:n keikoilla, kuten jotkut kyynikot tuntuivat orkesterin lopettamista käsittelevissä jutuissaan kuvittelevan.
Kesän keikoille lähdin kuitenkin hieman varautunein mielin; mitä jos nämä viimeisen kesän keikat heitetäänkin totuttua lepsummin? Haihtuuko lumous ennen aikojaan kun tietää yhtyeen lopun lähestyvän uhkaavasti? Kaikkea muuta! Kesän konserteista otettiin kaikki ilo irti eikä leipääntymisestä näkynyt merkkiäkään. Panin kuitenkin merkille, että keikoilla Paula ja Mira ottivat keskenään paljon enemmän kontaktia kuin aiemmin. Tiedä sitten, haluttiinko kaikkien valokuvaajien saavan keikoilta kuvia, joissa PMMP:n pääkaksikko on sisaruksellisesti käsikkäin ja sulassa sovussa vai oliko kyse aidosta läheisyydenkaipuusta. Välillä keskinäiset hellyydenosoitukset vaikuttivat vähän turhan alleviivatuilta, mutta uskon kyllä sinisilmäisesti, että ne olivat suurimmaksi osaksi aitoja tilanteita.
Vaikka kesän keikkojen biisilistat olivatkin melko samankaltaisia kuin festivaalisetit vuotta aiemmin, oli joka keikalla yllätysmomenttinsa. Kaikilla näkemilläni festivaalikeikoilla konsertti aloitettiin aivan eri biisillä. Tuollainen pieni yksityiskohta toi kuitenkin mukavaa lisäjännitystä kuvauspuuhiin: on hieman eri juttu alkaako konsertti synkkääkin synkemmällä Maria Magdalenalla vaiko useaa astetta hilpeämmällä Kuvia-kappaleella.
Syksyn jäähyväiskeikoilla kuvaajia odotti erilainen todellisuus. Keikoilla oli kyllä valoa yllin kyllin, mutta värikkäät LED-valot ja savuinen lava ovat sellainen yhdistelmä, että kameran muistikorteille tarttuu lähinnä käyttökelvotonta mössöä. Siis ainakin jos ei osaa käyttää kameraa. Mutta jos Paulan ja Miran edesottamusten tallentaminen on haastavaa festivaaliolosuhteissa, hallikeikoilla vetävien otosten saaminen vasta hankalaa onkin.
Lopulta kävi niin, että onnistuin käymään viime kevään, kesän ja syksyn aikana yhteensä yhdeksällä PMMP-keikalla. Se on suuri luku, varsinkin kun ottaa huomioon, että sen ohessa kävin noin viidellätoista muulla festivaalilla ja kymmenillä muilla irtokeikoilla siinä sivussa. Lukuisista komeista konserttielämyksistä huolimatta tulen muistamaan kesän 2013 nimenomaan Viimeisenä PMMP-kesänä. Oli Portisheadia, Nick Cavea, Nationalia, oli Xysmaa, Circleä ja Yoko Onoa, mutta kaikista suurimmat tunteet taisivat myllertää tänä vuonna PMMP:n viimeisillä keikoilla.
Kiitos Paula ja Mira! Kiitos Mikko, Juho ja Heikki! Kiitos Jori! Annoitte enemmän kuin puolikkaan. Teitä kaipaamaan jäi Oinas -74 Tampereelta.
