Viimeinen sukupolvikokemus – tuoko Ultra Bran paluu toivoa myös tämän laman keskelle?

ULTRA BRA oli poliittisia aiheita väistelevä poliittinen bändi, joka kirjoitti viimeisen sukupolvea yhdistävän tarinan keskelle ahdistavinta Suomea. Yhtye antoi liberaalille kaupunkilaisnuorisolle voimaa sysätä edeltäneet portinvartijat vallankahvasta. Nyt Ultra Bra on palannut. Pelastuuko maailma jälleen?

15.05.2017

Kolmatta vuotta jatkunut taloudellinen ja henkinen lama on syvimmillään. Liikeyritykset ovat panneet pahvit ikkunoihinsa. Markka on jo muutamaan otteeseen sukeltanut kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Kokonaiset vientiteollisuuskonsernit ovat uponneet ulkomaisten luottojen suohon.

Kortistossa roikkuu sadoin tuhansin kansakoulupohjalta ponnistavia kansalaisia, joiden suhdannetyöttömyys alkaa muuttua rakenteelliseksi. Kukoistavinta liiketoimintaa edustaa denaturoidun itä-alkoholin torikauppa ja makkaran ostaminen sekä piilottaminen vastikään itsenäistyneessä Virossa.

Maailman toinen supervalta Neuvostoliitto on juuri hajonnut ja jättänyt Suomen kynnykselle kasan äärimmäisen epävakaita, hampaisiin asti aseistautuneita valtioita. Niistä suurin, Venäjä, on alkoholisoituneen presidenttinsä kanssa sisällissodan partaalla. Tšetšeniassa taistellaan jo. Venäläiset populistipoliitikot uhkailevat sodalla myös länsinaapureita.

Isänmaansa turvallisuudesta huolestuneet kansalaiset seuraavat televisiosta, kuinka huumoriehdokkaiden karnevalisoimat presidentinvaalit Tuttu juttu -parisuhdevisailun avulla voittanut Martti Ahtisaari koettaa vakuutella Simo Rantalaiselle, ettei kompastunut kännipäissään valtiovierailulla. Sana ”mandoliinikrapula” lanseerataan kielenkäyttöön.

Uskovaiset, kommunistit, vennamolaiset ja Paavo Väyrynen halvaannuttavat kansanedustuslaitoksen jarruttaessaan jäsenyyttä Euroopan unionissa. He onnistuvat ­tavoitteessaan.­ Autolautta Estonia vajoaa Suomenlahden hyiseen pohjaan vieden mukanaan yli 850 matkustajaa.

Suomi oli vuonna 1994 saarrettu, ahdistava maa. Silti, kuin vaivihkaa, jotain tapahtui – vieläpä epätodennäköisimmällä kuviteltavissa olevalla tavalla. Kallion lukion alumnit, Kerkko Koskinen ja Olli Virtaperko, osallistuivat musisoivien ystäviensä kanssa Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton julistamaan poliittisten laulujen kilpailuun.

Ajankohta on kriittinen. Vasemmistolainen nuorisotoiminta menetti nopeasti suosiotaan 1990-luvulla, mutta vielä 1994 SDNL oli jossain määrin merkillepantava voima suomalaisessa yhteiskunnassa. Järjestö pystyi siis tarjoamaan levydiilin lisäksi näkyvyyttä, ehkä viimeisen kerran historiassaan.

Koskisen säveltämä kappale kantoi nimeä Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat. Biisin oli sanoittanut koulutoveri samasta lukiosta, Juhana Rossi.

He voittivat ylivoimaisesti. Se oli jytky.

Vuoden 2017 Suomessa voi olla vaikea ymmärtää, miten ainutkertaiseen historian hetkeen Koskinen kavereineen osui. 1990-luvun puolivälissä koko vanha järjestys tuhoutui ja uusi sukupolvi otti aloitteen käsiinsä. Tämä kuulostaa mahtipontiselta, mutta vain siksi, koska se on sitä.

Kehotan nyt herkempiä lukijoita sulkemaan silmänsä muutaman kymmenen rivin ajaksi, sillä aion tehdä julkean rinnastuksen ja verrata bändiä lätkäkultaan.

Ultra Bra julkaisi Houkutusten kiihottava maku -nimisen ep:n vuonna 1995. Viiden kappaleen levy aloitti räjähdysmäisen kasvun valtavaksi ilmiöksi, joka jätti ­SDNL:n kauas varjoonsa.

Poliittisen laulukilpailun voittaja oli merkittävässä roolissa muovaamassa vuosituhannen vaihteen suomalaista kaupunkikulttuuria ja näyttämässä nuorille vaikuttamiskeinoja perinteisten poliittisten puolueiden ulkopuolella. Ultra Bran saama suunnaton julkisuus oli myös osaltaan nostamassa yhtyeen sanoittajaa Anni Sinnemäkeä valtakunnalliseksi kuuluisuudeksi, vihreiden puheenjohtajaksi, usean kauden kansanedustajaksi ja Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi.

Saman vuoden keväällä Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Voitto johti ennennäkemättömiin kansanjuhliin ja nosti jääkiekon ohi yleisurheilun ja hiihdon keskeiseksi kansallisurheilulajiksi. Hiukan tuuliajolla olleet isänmaalliset tunteet saivat pian oman näyttämönsä, kun maajoukkuemenestys tarjosi sosiaalisesti hyväksyttävän kanavan liehuttaa siniristilippua.

Vaikka jääkiekkoyleisön sotaisa nationalismi ja Ultra Bran vihreä cityromantiikka vaikuttaisivat typerämmän silmään olevan keskenään räikeässä ristiriidassa, niitä oikeasti yhdistää kaikki. Ne kaappasivat aloitteen pois nahjusmaisilta suurilta ikäluokilta ja näyttivät juuri aikuistuneelle sukupolvelle täysin uusia globaaleja horisontteja. Ne kertoivat laman keskellä riutuneille nuorille, että Suomi on enemmän ja parempi kuin työttömyys, rasismi, entinen Neuvostoliitto ja viha. Ne syrjäyttivät tappiomielialan ja korvasivat sen täysin katteettomalla ja siksi niin ihanalla tulevaisuudenuskolla.

Eikä mikään ole sattumaa. Molemmille saavutuksille on yhteistä myös niiden keskeisten arkkitehtien ikä. Kun 1990-luvun alun romahdus jätti puoli maata haukkomaan henkeään, nuoret naiset ja miehet kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin tarttuivat vahvoin käsin depressio-oireiden kourissa kituvaan kansalaisyhteiskuntaan.

Kerkko Koskinen on syntynyt vuonna 1973, niin myös Anni Sinnemäki. Saku Koivu, 1974. Joel Melasniemi, 1975. Jere Lehtinen, 1973. Terhi Kokkonen, 1974. Ville Peltonen, 1973. Huomaatteko kuvion?

On aivan mahdollista ja jopa luultavaa, että Ultra Brata parempia ja näyttävämpiä musiikki-ilmiöitä on syntynyt pitkin matkaa ja syntyy myöhemminkin, mutta samaa momentumia ei ehkä enää tule. Ultra Bra osui muutaman muun aikalaisensa kanssa kollektiiviseen akupisteeseen. Kiekkokullan tavoin ne olivat viimeiset suuret tarinat, viimeinen yhteinen sukupolvikokemus.

Nyt voitte avata silmänne. On taas vuosi 2017, ja nuorinkin Ultra Bran muusikoista alkaa olla nelissäkymmenissä. Suomi on pysyvässä lamassa eikä ulospääsytietä ole. Ysärin lopun iloisen optimismin on korvannut vaihtoehdottoman reaalikapitalismin ja rikollisen populismin välinen hegemoniakamppailu. Molemmat ideologiat tarjoavat kansalle pelkkää kuria ja uhkakuvia. Ihmiset tekevät äänestys- ja kulutuspäätöksiään pelon, eivät toivon ohjaamina. Jääkiekko ei ole edes huumorimielessä agendalla.

Ultra Brata on luonnehdittu poliittisen laululiikkeen perilliseksi, vaikka se painoi Vapaaherran elämää -debyyttilevynsä (1996) kansilehteen sarkastisen esipuheen tätä tulkintaa vastaan:
”Ultra Bra ei esitä poliittisia lauluja. Päinvastoin, politiikasta on parasta olla sanomatta mitään ja vaientaa se kuoliaaksi. Näin saavutetaan vakaa yhteiskunta, jossa toisaalta valtaapitävillä on mahdollisuus korruptioon ja kähmintään, mutta toisaalta se tapahtuu piilossa. On myös mahdollista toistuvilla pilkkalauluilla tehdä politiikka naurunalaiseksi, mutta näin syntyy pelkkää sekasortoa; lehdistön jatkuvat lahjonta- ja epäpätevyyssyytökset synnyttävät ihmisissä epävarmuutta. Kevyellä musiikilla on tässä ainoastaan seurannaisilmiön asema, niin kuin kultareunaisella pilvellä taivaalla.”

Täydellisesti ajan henkeä kuvastaen Ultra Bra tulkitsi puoluetoiminnaksi systemaattisen kähminnän ja Turun taudin, jossa lobbareiden ruskeat kirjekuoret vaihtavat omistajaa. Politiikka oli eturyhmien sanelemaa likaista peliä, jossa aatteet ja maailmaparannus lakaistiin pöydältä tulopoliittisten kokonaisratkaisujen tieltä. Politiikka oli rikollista.

Kun katsotaan, mihin hetkeen Ultra Bra syntyi, poliittisten puolueiden alennustilassa ei ole mitään yllättävää. Urho Kekkosen pitkän valtakauden jälkilöylyissä moni aiemmin peitelty kupru paljastui rumalla tavalla. Suomen lainsäädäntöä oli pitänyt ruuvata pitkin 1980-lukua vastaamaan uusia länsimaisia standardeja eivätkä monet ”maan tavat” enää olleet järin kosher. Niinpä suurten ikäluokkien lapset saivat koko nuoruutensa seurata korkean profiilin oikeudenkäyntejä, joissa selviteltiin muiden muassa Saloran, Nopan ja Helsingin metron lahjusskandaaleita tai ällistyttäviä ympäristörikoksia.

Laman kynnyksellä paska todella osui tuulettimeen, kun teollisuusyritysten rahoitusvaikeudet ja pankkikriisi laukesivat. Sen lisäksi, että ne ravistelivat koko yhteiskuntaa, ne koskettivat suoraan useita puolueita ja niiden avainhenkilöitä. Räikeimpänä esimerkkinä keskustalainen kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo, joka oli vain pari vuotta ennen Ultra Bran syntyä tuomittu valtakunnanoikeudessa lahjusten ehdottamisesta.

Politiikka-allergiastaan huolimatta Ultra Bra nosti esiin joitakin väärentämättömän poliittisia huolenaiheita. Debyyttialbumilla Anni Sinnemäki nuhteli Ranskan valtiota Mururoan atollin ydinkokeista ja syytti Royal ­Dutch Shelliä osallisuudesta Ken Saro-Wiwan surmaamiseen Nigeriassa.

Vuo tyrehtyi kuitenkin äkkiä, ja seuraavalle Kroketti-levylle (1997) päästettiin enää pari Pekka Lahdenmäen näsäviisasta sivulausetta Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikasta ja pohjalaisesta turkistarhauksesta. Kolmannella, vuonna 1999 ilmestyneellä Kalifornia-albumilla haikaillaan ohimennen panostuksia tuulienergiaan. Neljäs ja viimeinen levy Vesireittejä (2000) vaikenee ajankohtaisista kysymyksistä täydellisesti.

Ultra Bran poliittinen julistavuus jäi käytännössä näihin muutamiin biiseihin. Bändin varsinainen yhteiskunnallinen vaikutus näkyi toisaalla. Ultra Bra oli itse se muutos, josta yhtyeen haluttiin laulavan.

Tai kuten Vapaaherran elämää -levyn liepeessä se sanotaan:

”Kovaäänisen vaikuttamisen seuraukset taas voivat olla arvaamattomia. Jos cocktailkutsuilla kaikki korottavat ääntään hieman saadakseen asiansa kuuluville, käy pian niin, ettei kukaan kuule enää mitään sietämättömässä melussa. Mutta yhteiskunnassa on turha olla liian epäuskoinen. Se että jostain muutoksesta ’keskustellaan’, tarkoittaa yleensä sitä että muutos on jo tapahtunut, tai se keskustelun tuloksena vääjäämättä tapahtuu.”

Vaikka koettaisimmekin muistaa, että tuon tekstin ovat kirjoittaneet juuri ja juuri kaksikymmentä vuotta täyttäneet viisastelijat eivätkä kabineteissa huolellisesti marinoidut valtiotieteilijät, se on paljonpuhuva kuvaus eräästä politiikkakäsityksestä: asiat vain tapahtuvat.

Ultra Bran syntyhistoria ja sen valitsema ­musiikkigenre­ arvatenkin voimistivat yleisön käsitystä poliittisesta yhtyeestä. Siitä tuli poliittisia aiheita väistelevä poliittinen bändi, jonka kohdalla on liki mahdotonta erotella, heijasteliko se aikansa tuntoja vai synnyttikö se niitä.

Ainakin jossain mielessä yhtye oli mukana luomassa kulttuuria, jossa vapaamielinen kaupunkilaisälymystö ei kerta kaikkiaan halua muodostaa puoluekantaansa. Yhtyeen katseessa politiikka katoaa muiden esteettisten valintojen sekaan: missä kaupunginosassa asuisin, minkä merkkisiä vaatteita käyttäisin, kenen kanssa harrastaisin seksiä, ketä äänestäisin. Kriteerinä on vain, mikä tai kuka on kiva vaihtoehto.

Siksi – tosissaan tai ironisesti – Ultra Bra on hyvin porvarillinen yhtye. Sen lyriikoissa on tanssitunnille kipittäviä neitokaisia, kivijalkakahviloita, uima-altaita, ulkomaanmatkoja sekä loputtomasti aikaa hyvälle seksille ja kipeille parisuhdekiemuroille. Ultra Bran ihminen on tyttö tai poika, jolla on nuoruudestaan huolimatta kylliksi rahaa voidakseen asua etelähelsinkiläisessä jugend-talossa tupakoimassa erkkerissä ja kiskomassa olutta ”pitkäkaulaisista puolen litran pulloista”. Ultra Bran ihminen elää vapaaherran elämää.

Työn ja pääoman ristiriita on Ultra Bralle kysymys, jota ei ole.

Poliittisena yhtyeenä tarkasteltuna Ultra Bra ei kritisoi harjoitettua politiikkaa tai esitä siihen korjauksia, vaan tarjoaa päämäärän. Kun kaikki kiperät tulonjaon ongelmakohdat on ratkaistu ja huoli toimeentulosta on väistynyt, voi täysivaltainen kansalainen käpertyä tutkimaan pikimustaa sieluaan ja pohtia, millaista olisi, jos aurinko olisikin sammunut juuri.

Sanna ja lapset -yhtyeen vuonna 1999 ilmestyneen Ei kovin rok -albumin nimikappale piikittelee melko todennäköisesti juuri Ultra Bran yläluokkaisuudelle kuvailemalla hyvin ultrabramaiseen tyyliin perjantai-iltaa ”kanssa villasukkien ja dekkarin”, koska aamulla on aikainen herätys.

”Me kiistellään siitä kuka seuraavaksi saa ajaa / Sisätiloissa ei tietenkään polteta tupakkaa.”

Eikä olisi mikään suunnaton ihme, jos ilmenisi, että Kitkerien neitsyiden debyyttialbumi Paras pysyä kotona ja etenkin sen vuonna 1998 sävelletty kappale Kaksio olisivat myös saaneet innoituksensa Ulta Bralta:

”Hommataan Töölöstä kaksio jossa on tilaa mun pianolle, parveke sun uruille / Korkeissa huoneissa paljon valoa, isot ikkunat ja lautalattiat / Syvennykset ikkunoissa että voi istua, kasvattaa kukkia, iltaisin rakastella”

Ultra Bralta odotettiin kantaaottavaa vasemmistoiskelmää, mutta yhtye pakeni määrittelyä jollekin kartoittamattomalle maaperälle. Paras selitys bändin loputtomalle suosiolle saattaakin olla se, että viime kädessä se kuuluu samaan kategoriaan kuin Tove Janssonin Muumi-tarinat. Ultra Bran albumit yhdistelevät Muumi-kirjojen tavoin posketonta surrealismia ja porvarillista vakavuutta fantasiamaailmassa, joka muistuttaa omaamme, mutta ilman työttömyyttä, vuokrarästejä ja nälkää.

Mutta mitä sanoo bändi itse?

Ulkona on hyhmäinen sydäntalvi, kun Arto Talme, Terhi Kokkonen, Kerkko Koskinen, Vuokko Hovatta ja Olli Virtaperko saapuvat Rumban vieraaksi.

Vuodesta 2001 alkanut tauko on murtumassa kesällä peräti kolmella festarikeikalla, kun Ultra Bra esiintyy Provinssissa, Ruisrockissa ja Ilosaarirockissa. Toistaiseksi yhtyeellä ei ole sovittuna muita esiintymisiä.

Festivaalikiertueen toteutuminen onnistui, kun järjestäjät ottivat yhteyttä juuri oikealla hetkellä.

”Kun kaikki ovat tehneet niin monenlaista vuosien mittaan, niin on aika harvinaista, että on sellainen kesä, että tämä ylipäänsä onnistuu”, Hovatta kertoo.

Mutta tämä ei ole suinkaan ensimmäinen ”paluu”. Ensimmäinen on vuodelta 2007, jolloin yhtye juhlisti Tavastia-klubin omistajan syntymäpäivää, ja toinen vuodelta 2012, kun Ultra Bra osallistui presidenttiehdokas Pekka Haaviston tukikonserttiin.

”Joo, mutta kumpikaan ei ollut meidän oma keikka”, Koskinen huomauttaa.

”Esimerkiksi Juhani Merimaan syntymäpäivät – montakohan kymmentä esiintyjää siellä oli…”

”Se oli myös yksityistilaisuus”, Hovatta pistää väliin.

Yhtyeen jäsenet ovat esittäneet Ultra Bran kappaleita muutamia kertoja myös ystäviensä häissä tai syntymäpäivillä.

”Ja (Kerkko Koskinen) Kollektiivihan oli välillä vähän sama kuin Ultra Bra”, Hovatta muistuttaa.

Ultra Brata on kaivattu takaisin vuosikaudet, mutta sen kuuntelijat eivät ole enää yksinomaan samoja kuin 90-luvulla. Yhtyeen musiikki tavoittaa jo useampia ikäluokkia. Alkuperäisen yleisön vanhimmat lapset alkavat olla aikuisiässä. Heille Ultra Bra edustaa lastenlauluja, taaperoajoista tuttua äänimaisemaa. Välissä ovat ne, jotka kuuntelivat Ultra Brata itsekin, mutta olivat täpärästi liian nuoria ehtimään viimeisille keikoille yli viisitoista vuotta sitten.

”Yllätyin, miten pitkä aika siitä on”, Koskinen hätkähtää.

”Se ei tunnu niin pitkältä”, Arto Talme lisää.

”Aika menee nopeasti, kun ollaan niin vanhoja”, Koskinen hymähtää.

Ultra Bralla oli tiukkaan juurtunut maine ”poliittisena yhtyeenä”, mistä toimittajat jauhoivat vuosikaudet. Mutta onko bändin paluun taustalla joitakin poliittisia motiiveja?

Mikäli Kerkko Koskiselta kysyy, niitä ei ole. Olli Virtaperkon mukaan mahdolliset poliittiset tulkinnat syntyvät vasta kuulijan korvien välissä.

”Ihmiset reagoivat tietyllä tavalla musiikkiin, ja se ei ole meidän käsissämme”, Virtaperko muistuttaa.

Koskinen sanoo, ettei halua ottaa puoluepoliittista kantaa omassa taiteellisessa työskentelyssään.

”Minusta tuntuisi tosi kummalliselta, jos joku bändi tulisi osoittamaan ja alleviivaamaan, että näin ja näin”, Koskinen miettii.

Eräs vallankumouksellinen piirre Ultra Brassa on: se toi aikoinaan musiikin takaisin musiikkiin. Kukaan ei osaa arvata, voisiko se tehdä saman taas.

Virtaperko ei vastusta ajatusta, vaikka onkin sitä mieltä, että jokaisen sukupolven on keksittävä oma juttunsa. Ultra Brata ei voi sellaisenaan monistaa.

”Kyllä minä kaipaisin populaarimusiikkiin enemmän muusikkoutta”, Virtaperko hymähtää.

”Vähemmän koneita, enemmän ihmisiä.”

”Soittimia ne koneetkin on, mutta ei nyt mennä tähän”, Koskinen tokaisee.

Vuokko Hovatta purskahtaa nauruun.

”Ajattelin, että ääntä voisi käyttää muutenkin kuin lausumalla rytmikkäästi suomen kielen sanoja…”, Virtaperko jatkaa kerran vauhtiin päästyään.

”No niin!” Terhi Kokkonen keskeyttää lupavasti alkaneen kinastelun.

Kerkko Koskista Ultra Bran uudet keikat kiinnostavat erityisesti siksi, että bändi pääsee kerrankin konsertoimaan jousisektion kanssa. Kappaleet voidaan siis soittaa livenä muhkeammin sovituksin kuin ysärikeikoilla, joissa piti pärjätä pienellä, vain 12-henkisellä orkesterilla ja nauhalta soitetuilla jousituksilla.

Uusi muhkeus ei silti tarkoita superstaraleikkejä ja näyttäviä helikopterilentoja. Bändi on liikuttavan yksimielinen siitä, että koko festarikiertue on pohjimmiltaan vain tekosyy päästä hengaamaan yhdessä keikkabussissa.

Yhtyeen vanhoille faneille Ultra Bra on avainkokemus. Voittaessaan aikoinaan SDNL:n laulukilvan Ultra Bra osui napakymppiin. Se synnytti ilmiön, joka kasvoi osiaan isommaksi.

Samaa temppua bändi ei uskalla luvata toistavansa vuonna 2017. Maailman pelastaminen jää toisille.

”Mehän emme ole ymmärtäneet itse silloin, että me ollaan jotain tuollaista – tietenkään”, Kokkonen sanoo.

”Ehkä se on asia, jota meidän on parempi olla miettimättä nytkin. Se on aika raju vaatimus.”

Virtaperkon tavoitteet ovat maanläheisempiä.

”Tähän liittyy aika monia näkökulmia, mutta loppujen lopuksi ainoa merkityksellinen asia on se, että me vedetään kolme musiikillisesti hyvää keikkaa. Tarjotaan meidän kuuntelijoille parasta mihin pystytään. Se on se, mitä he tulevat hakemaan, mitä me halutaan tarjota ja mitä me halutaan saavuttaa.”

Ultra Bra esiintyy Provinssissa 1.7., Ruisrockissa 9.7. ja Ilosaarirockissa 16.7.

Lisää luettavaa