Alkukantaisen hillitöntä käppäheviä – arviossa uudelleenjulkaistut brasilialaiset kulttiklassikot

04.02.2016

”Rytmi voi yhtäkkiä nyrjähtää, laulaja hukata vireensä tai soolo karata käsistä”, kehuu Mervi Vuorela saopaololaista metallia. Levyarviossa Svartin uudelleenjulkaisemat S.P. Metal -kulttiklassikot.

V/A
S.P. Metal I & II
Svart Records
Arvosana 9,5 / 10

Brasilialainen hevi – ja erityisesti brasilialainen käppähevi – on käsite, jolle löytyy rakastajia ja rakastajattaria myös Suomesta. Ei siis mikään ihme, että Svart Records uudelleenjulkaisee helmikuun 5. päivä kaksi tarunhohtoista sãopaulolaista marginaalihevikokoelmaa.

S.P. Metal I (1984) ja S.P. Metal II (1985) ovat oman aikansa kulttiklassikoita, joiden viehätys perustuu puutteellisen soittotaidon ja ylitsepursuavan näyttämisenhalun yhteentörmäykseen. Lopputulos on intohimoista ja rautaisella asenteella vedettyä TRUE METALIA suoraan homeisista treenikämpistä. Porque lutamos pelo metal!

S.P. Metalien merkitystä omana aikanaan voisi verrata yhdysvaltalaisiin Metal Massacre -kokoelmiin, jotka esittelivät 80-luvun alussa maailmalle nipun signaamattomia undergroundbändejä, kuten Metallican, Slayerin ja Possessedin. Vaikka São Paulon portugaliksi laulaneet kasarihevarit eivät nousseet jenkkikollegoidensa tavoin stadionsarjaan (ja osa oli jo ehtinyt julkaista debyytti-lp:nsä ennen kokoelman ilmestymistä), S.P. Metalit toimivat alkuräjähdyksenä brasilialaiselle heavy metal -huumalle.

Osittain olosuhteiden pakosta, osittain omasta hillittömyydestään johtuen 80-luvun brassihevarit eivät olleet yhtä tyyliuskovaisia kuin amerikkalaiset tai brittiläiset virkaveljensä. Tiukkojen thrash-, death-, black- tai NWOBHM-karsinoiden sijaan bändit venyttivät crossoverin käsitettä ja tekivät mitä lystäsivät – hyvinä esimerkkeinä Vulcano, Sarcófago, Holocausto ja Sepultura.

S.P. Metal -kokoelmilla bändien tyylikirjo on vieläkin laajempi. Korzus yrittää Guerreiros do Metal -biisissään nekro-thrashin/speedin nopeusennätystä. Santuário yhdistelee Espártaco Gladiador Reissä NWOBHM-kitaroita, power metalia ja kailottavaa laulua. Performances (pisteet hillittömästä nimestä!) räiskii Guerreiro Da Pazissa viikinkiajan Bathorysta muistuttavaa eeppistä metalia ja laulaa – kyllä – rauhasta. Virusin Matthew Hopkins on miltei hardcorea, joskin häröillä sovituksilla ja soundeilla ryyditettynä. Ja niin edelleen.

Kiehtovinta S.P. Metaleissa on se, että niissä voi tapahtua – ja tapahtuukin – ihan mitä tahansa. Rytmi voi yhtäkkiä nyrjähtää, laulaja hukata vireensä tai soolo karata käsistä. Oma lukunsa ovat tyhjästä ilmestyvät väliosat sekä paikoin lähes pähkähullut sovitus- ja soundiratkaisut. Myös bändien imago on leikkaa/liimaa-estetiikassaan täysin aseistariisuva. Katsokaa älppärien takakansia, niin tiedätte mitä tarkoitan.

Ei tarvitse olla sisäpiiriläinen veikatakseen, että S.P. Metal -kokoelmille päätyneet biisit on nauhoitettu nopeasti ja turhia hinkkaamatta. Syynä lienee ollut pikemminkin raha kuin esteettinen tyylikeino, mutta lopputulos on sama: levyille on saatu taltioitua brassiheville ominainen alkukantainen hillittömyys. Se jos mikä tekee S.P. Metaleista Saatanan Päihdyttävää Metallia.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisut eivät juurikaan eroa originaalipainoksista, mitä nyt lyriikat ja hihanuotit on painettu portugalin lisäksi englanniksi. Järkevä levynkeräilijä/musiikinkuuntelija hankkii luonnollisestikin hyllyynsä molemmat S.P. Metalit. Jos rahat kuitenkin riittävät vain toiseen levyyn, suosittelen S.P. Metal II:sta.

Mervi Vuorela

Lisää luettavaa