Kimmo Vanhatalo arvioi uusimmassa Rumbassa Anna Calvin odotetun kakkoslevyn. Kova on, kirjoittaa kriitikko.
Teksti: Kimmo Vanhatalo, kuva: Tomi Palsa
Myrskyävää tunnetta.
Anna Calvin toisella levyllä kaikki on suurempaa. Ei niin, että Calvi olisi aikaisemminkaan ollut pienimuotoinen, mutta nyt tuuli puhaltaa hurrikaanin voimalla, meri pauhaa jatkuvassa myrskyssä ja tuska repii sydämen riekaleiksi.
Kullalla silatun oopperatalon plyysipäällysteisillä tuoleilla istuu tuttuja kasvoja: Ennio Morricone, PJ Harvey ja Siouxsie Sioux seuranaan Roy Orbison ja Scott Walker sekä kainaloissaan partituureja täynnä mahtipontisia crescendoja. Arcade Firen nuoremmat tulokkaat ovat niin ikään paikalla maistamassa punaviiniä, joka on paksua kuin veri.
Hienoimmillaan Calvin musiikki saa ihon kananlihalle. Elizan tilutussoolo, Cryn freejazzmaiset purkaukset ja levyn nimikappaleen taivaisiin kurottava orkesterisovitus ovat vain muutamia tällaisia hetkiä. Tunteellinen suurellisuus on levyn vahvuus, mutta myös sen ainoa varsinainen heikkous – Calvi hakkaa ilmat pihalle sellaisella sturm und drangilla, että toisinaan kuuntelija ei tahdo saada henkeä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 10/13.