”Ikäkriisi ei ole poplevyllä ikinä miellyttävää kuultavaa”, kirjoittaa Kimmo Vanhatalo arviossaan, eikä Avril Lavignen albumi ole poikkeus.
Teksti: Kimmo Vanhatalo, kuva: Epic
Avril Lavigne: Avril Lavigne
Epic
Kolmenkympin kriisiä pukkaa.
Ikäkriisi ei ole poplevyllä ikinä miellyttävää kuultavaa. Ei myöskään entisen teinipunkpop-prinsessa Avril Lavignen viidennellä albumilla, jolla ahdistus kolmenkympin rajapyykin lähestymisestä kuuluu tuskallisen selvästi.
Rock n Roll -kappaleella Lavigne uhoaa olevansa yhä rock’n’roll ja Here’s to Never Growing Upilla pysyvänsä aina nuorena, mutta hän tekee sen epätoivoisesti kuin rokkibaarin kanta-asiakas, jonka nahkahousut ovat häviämässä taistelun kaljamahaa vastaan.
17:ssä ja Bitchin’ Summerissa puolestaan muistellaan kyynel silmäkulmassa nuoruuden kultaisia päiviä. Kauheampaa kuitenkin on, kun Lavigne yrittää kuulostaa teiniltä. Stripparin taustanauhalta kuulostavat Bad Girl ja Hello Kitty ovat tästä jäätäviä esimerkkejä.
Onko levyn pahimmista rikoksista vastuussa sitten Lavigne vai hänen aviomiehensä Chad Kroeger, joka on ollut sekä tuottamassa että säveltämässä useita levyn kappaleita? Vaikea sanoa, mutta ainakin levyn läpitunkeva mauttomuuden löyhkä on tuttu Nickelbackin tuotannosta.
Arvio on julkaistu Rumbassa 12/13.