Dave Lindholmin, Tuomari Nurmion, Kauko Röyhkän ja kumppaneiden johtama suomalainen rocklyriikkaperinne jatkuu 2000-luvulla Koivun, Putron ja Koskisen levyillä. Millaisia kynäniekkoja nämä nykypäivän juicet ovat?
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Hilla Kurki
Matti Johannes Koivu: Toisen maailman nimi
M:dulor
Samae Koskinen: Kuuluuko, kuuntelen
Suomen musiikki
Samuli Putro: Älä sammu aurinko
Kaiku
Juice, Hector ja Dave 1970-luvusta eteenpäin. Nurmio, Sundqvist, Alanko ja Röyhkä 1980–90-luvuilla. 2000-luvun lauluntekijäkaanonin pohjakiveen kuuluvat puolestaan Samuli Putro (s. 1970), Samae Koskinen (s. 1978) ja Matti Johannes Koivu (s. 1981). Lisäksi tämän ryhmän yhteydessä mainittakoon Jarkko Martikaisen, Joose Keskitalon ja Risto Ylihärsilän nimet.
Tässä arviossa käsiteltävät kolme trubaduuria sekä julkaisivat tuoreet levynsä samana päivänä että toimivat niillä samasta musikaalisesta tulokulmasta käsin. Kaikki kolme albumia soivat vanhakantaisen orgaanisesti ja vähintäänkin puoliakustisena.
Samaen folkpopissa kuuluvat retrosoundit ja helisevän kitarapopin perintö, kun taas Putro vahvistaa omaansa simppeleillä kantri- ja iskelmäsävyillä, Elina Katajamäen viululla ja jopa lauluyhtyeiden reviirille kurottavilla kuoroilla.
Koivun albumi erottuu joukosta tyylillisesti omailmeisimpänä. Albumi soi paikoitellen uskomattoman hienona, muodoltaan abstraktina ja suureellisesti sovitettuna kamarifolkina. Multi-instrumentalisti Iro Haarlan vahvistamien biisien sävelkieli muistuttaa harppuineen, pianoineen ja puhaltimineen niin Antony & The Johnsonsista kuin Coldplaysta.
Tekstien merkitystä ei sovi vähätellä millään kolmikon albumeista. Koskisen ja Putron suorasanaiset lyriikat avautuvat käytännössä kertakuuntelulla, Koivun runollisemmista teksteistä saa kaivella ulottuvuuksia pidempään.
Putro on oma vanha itsensä seuratessaan ihmiskohtaloita ilmeettömänä minä-hahmona. Elämä on juhla -levyn suuriin teemoihin verrattuna Älä sammu aurinko toimii mikrotasolla. Suuret teemat ja yleispätevä tarttumapinta puuttuvat, ja biisit sisältävät enemmän Zen Cafén henkilöhahmoja lähentelemässä keski-ikää. Hitikäs Huono sängyssä sivuaa lempeän ironisesti pariskunnan seksiongelmia ja Tulkoon kesä henkii petetyn nuoren tytön uskoa tulevaan äärimmäisen lohdullisesti.
Suurempien teemojen puoleen kurkottaa Putron sijaan Koivu. Hänen lähestymistapansa on reilusti Putron realismia runollisempi ja syvemmälle pureutuva. Tulkinnanvaraa jättävien kappaleiden teemat vaihtelevat pätkätyöahdistuksesta ja yhteiskunnallisesta lapsuusnostalgiasta eksistentialismiin.
Pääosaan nousevat silti rohkeisiin ratkaisuihin nojaavat sävellykset. Erityisesti taivaisiin kurottava Peukaloinen, sinkkubiisi 80-luvun lapset ja sähkökitaran vahvistama nimibiisi ovat toimivat sfääreissä, jonne Putron ja Koskisen simppelimmällä otteella ei ole mitään asiaa – siitäkään huolimatta, että molemmat ovat uutukaisillaan elämänsä vireessä.
Joukon positiivisin yllätys on Koskisen kolmas soololevy. Mies on rohkaistunut kirjoittamaan itse tekstinsä, mikä on tervetullutta, sillä Samae ei ikinä saanut otettua runoilijoiden sanoittaman debyytin tai Röyhkän Elossa-levylle kirjoittamia lyriikoita täysin omikseen. Putron ulkopuolisuuden sijaan Samaesta kuulee, että levyn mä-muotoiset tekstit ovat hänelle henkilökohtaisia. Se on keskeisin syy albumin vangitsevuudelle.
Biisipuolellakin homma pysyy kasassa mainiosti. Ensisingle Mä en anna periks ja levyn komeimman kertosäkeen sisältävä nimibiisi ovat Koskisen uran kiistatonta parhaimmistoa. Lähes samalle tasolle yltävät rohkaiseva ja rockahtava Nuorelle miehelle sekä pahimpia rakkauskliseitä raikkaasti kierrättävä Hän, jolla on kaikki.
Kaikkia levyjä yhdistää se, että ne ovat tervetulleita esimerkkejä tekijänsä uusiutumisesta. Näillä levyillä lauluntekijät bändeineen ovat haastaneet itsensä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/11