”Albumi on niin suvereeni, ettei se jätä aikaa edes ynähdykselle. Hyvösen proosarunolliset tekstit muuttavat kappaleet pianonovelleiksi, joiden läpi kantava juonilinja punoo albumin kolminäytöksiseksi melodraamaksi”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Live Nation
Frida Hyvönen: To The Soul
Universal
Fridan ensimmäinen suurteos.
Toiset 2000-luvun naislaulajattaret ovat kuin musikaalisia vastineita lifestyle-blogeille. Näissä anebruneissa ja reginaspektoreissa on tärkeintä se, että he ovat naisia, jotka tekevät herkkää musiikkia. Sellaista, joka on juuri sopivan söpö ja harmiton palanen samaan tyytyväisyysidylliin Riikka Pulkkisen romaanien ja pastelliväristen teekuppien kanssa.
Sitten on sellaisia naislaulajattaria kuin Frida Hyvönen. He hurmaavat kirjallisella älykkyydellään ja teatraalisuuteen venyvillä tunnepurskauksilla, joiden charmi piilee sopivasti annostellussa tragiikassa.
Aiemmilla levyillään Hyvönen on kietonut minut otteeseensa nopeammin kuin ehdin sanoa Djuna Barnes. Hänen kolmas levynsä To the Soul on niin suvereeni, ettei se jätä aikaa edes ynähdykselle. Hyvösen proosarunolliset tekstit muuttavat kappaleet pianonovelleiksi, joiden läpi kantava juonilinja punoo albumin kolminäytöksiseksi melodraamaksi.
Kuten aiemminkin, musiikillisia viitteitä löytää niin Rufus Wainwrightin kabaree-poppiin, The Divine Comedyn barokkijylhäilyyn kuin Abban svea-diskoonkin.
Levyn kaikki näytökset rakentuvat suurballadien ympärille. Levyn avaava eronäytös The Wild Bali Nights heiluttelee hienostuneen voimaballadin laatu-brietä kuulijan nenän alla vain härnätäkseen, ja Saying Goodbye puhkuu selviytymistahtoa.
Keskimmäinen näytös käsittelee Hyvösen kuollutta isoäitiä. Sen keskiössä on seitsenminuuttinen mollieepos Farmor, joka osoittaa Hyvösen lyyrisen briljanssin ojentamalle kuulijalle biisin temaattiset avaimet vasta viime hetkillä.
Hands syventää surualhoa vielä ennen viimeisen näytöksen rakkaustarinaa, joka puhdistaa niin kuulijan kuin Hyvösenkin noustessaan päätöskaunokki Goldin avio-onnea hyökyvään katharsikseen. Balladeja rytmittävät kepeämmät raidat ovat nekin laatutyötä, mutta jäävät taituruudestaan huolimatta pakollisiksi komediaelementeiksi syvän draaman keskellä.
Terribly Darkin alakulodisko on mestarillista nyyhkimistä 1980-luvun tanssielokuvien diskopallojen alla, ja Picking Apples huojuu tekstinsä sokerihumalassa. Tyylikkyyttä särkee vain Californian kömpelö 2010-lukulaisuus sosiaalisine medioineen.
Silti To the Soul nousee Frida Hyvösen ensimmäiseksi suurteokseksi. Se on draamallinen ja kunnianhimon huumaama kokonaisuus, josta hehkuu tekijänsä erityislaatuinen lahjakkuus.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/12. Kuuntele levy Spotifysta.