Arviossa Iisa: Kukaan ei oo kenenkään – Kuin sormien välistä hukkaan valuvaa tyylipuhdasta popmusiikkia

11.09.2015

”Albumin paras hetki on avauskappale Yöllä uimarantaan, sillä siinä ei ole mitään pyörryttävää. On vain täydellisesti yhteen nivoutuvia loppusointuja, luonnosta lainattua äänimaailmaa ja kaikuja loppukesän lämpimistä öistä, vuoden parhaasta ajasta”, kirjoittaa Susanne Salmi arviossaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 4/15.

Iisa
Kukaan ei oo kenenkään
Johanna Kustannus

Arvosana: 7,1

iisakansiMuistan hetken, jona kohtasin Iisa Pykärin ensimmäistä kertaa. Vuosi oli 2007, ja elektropopyhtye Reginan toinen albumi Oi miten suuria voimia! oli juuri ilmestynyt.

Lavalla seissyt laulajatar muistutti hentoa posliininukkea ja liikkui korostetun hillitysti. Ajattelin silloin, että tuon naisen täytyi olla meitä yleisössä seisseitä runotyttöjäkin ujompi.

Kun Regina kesällä 2015 nousi Flow-festivaalien päälavalle, sisälläni kupli ilo: kuvitella, että tällaisesta yhtyeestä, aamukahvihetkistä taidetta tekevästä triosta on kehkeytynyt näin valtavan suuri! Bändin nimi oli painettu taustakankaalle jättimäisin kirjaimin, ja monituhatpäinen yleisö osaisi jokaisen kappaleen ulkoa.

Sellainen suuruus on kuitenkin paitsi kadehdittavan onnellinen asiaintila myös kaiken muun alleen peittävä voima. Siksi Iisan harteilla lepäävä painolasti on tyrmäävän raskas.
Hänen tehtävänään on pitää tyytyväisinä kaikki ne taidepopin, elektronisten kudelmien ja naivististen lyriikoiden ystävät, jotka Reginan musiikkiin ovat kerran rakastuneet. Heitä riittää, sillä Iisan kaltaisia artisteja ei maassamme ole kovin montaa.

Reginan neljäs ja viimeisin pitkäsoitto, vuonna 2011 ilmestynyt Soita mulle oli täysosuma, jonka ylittäminen vaikuttaa kaikilla mittareilla mahdottomalta ajatukselta. Levyllä kuuluivat 1990-lukulaisen kitarapopin heleät kaiut, joita tarkkaavainen kuulija nyt etsii kaikista Iisa ja Mikko Pykärin tuotoksista.

Suurta irtiottoa ei toki ole tapahtunut. Viime vuonna ilmestynyt soolodebyytti Iisa oli vain yksi askel eteenpäin Reginan aloittamassa jatkumossa, eikä Kukaan ei oo kenenkään osoita erityisen uudenlaisia suuntaviivoja sekään.

On vaikea sanoa, onko ratkaisu tahallinen: Iisan jokelteleva lauluääni ja tapa rakentaa sanoituksensa arjen pienten hetkien varaan ovat niin tunnistettavia maneereja, että niistä irti pyristeleminen saattaa olla miltei mahdotonta.

Omalla tavallaan uusi levy on soolodebyyttiä reginamaisempi. Siinä missä monet Iisan sanoituksista käsittelivät nuoren perheen arkea rahahuolineen ja nukkuvine lapsineen, kertoo Kukaan ei oo kenenkään lähinnä rakkaudesta – eikä niinkään vakiintuneesta ja turvallisesta sellaisesta, vaan jostakin uudesta, epävarmasta tai päättymäisillään olevasta.

Vaikka aihepiiri on popmusiikin historiassa loppuun kaluttu, kuulostaa se Iisan suussa jälleen raikkaalta. Kaikkein parhaiten ihmissuhdekipuilu toimii kappaleessa Korttipeli, joka on samalla levyn ainoa menevä, jopa tanssittava hitti. Biisissä verrataan alkavan ihmissuhteen sekavia tunnelmia uhkapeliin; metafora on loputtoman kulunut, mutta samalla niin kovin osuva.

Kosketa mua on suoraviivainen ja viekoitteleva tulkinta fyysisestä himosta – kertomus, jonka kaltaisia Iisan tai Reginan tuotantoon ei ole kovin montaa mahtunut. Taustan rytmikkäät perkussiot ja matalaääniset puhaltimet ovat kuin viittaus mustaan rytmimusiikkiin, sen kyltymättömän himokkaaseen perusluonteeseen.

Ja sitten on levyn ensisingle Polulta harhaan kuin muistuttamassa kuulijaa niistä suloisista yllätyksistä, joita universumi meille toisinaan tarjoilee. Naivistinen sanoitus syleilee maailma niin antaumuksella kuin popkappale suinkin voi:

Sillä mitä jos mulle kävis niin / että ulkona törmäisin rekkaan / olisin iloinen että tein just niin / kuljin minne mun sydän mua ohjaa.

Kappaleessa on aineksia klassikoksi, yhdeksi niistä aikamme suurista lauluista, joita veisataan antaumuksella Ruisrockin rantalavan edustalla. Hieman toisenlaisilla sovitusratkaisuilla biisin voisikin kuvitella lähes kenen tahansa suomalaispopparin esittämäksi. Vaikka Iisa operoi yhä selvästi indiekentällä, ei kappale ole kaukana esimerkiksi Egotripin aurinkoisesta keskitien poprockista.

Tämä kansanomaisuus ei lopulta yllätä, sillä onhan Iisa toiminut Warner-levy-yhtiön hovisanoittajana jo jonkin aikaa. Yhdessä Pariisin kevät -yhtyeen Arto Tuunelan kanssa hän on loihtinut kappaleita muun muassa Kaija Koolle.

Valitettavasti tällainen elinkeinon harjoittaminen kuuluu uudella levyllä myös ikävinä kaikuina. Typerryttävän yksinkertainen ja toisteisuudessaan raskaaksi käyvä Tuu tänne on silkkaa iskelmää, jonka pelastaa radiohittiydeltä ainoastaan iisamainen tuotanto.

Levyn nimikappale on sävellyksenä selvästi vahvempi, mutta senkin lyriikoita vaivaavat loputtoman toiston kirot. On kuin Iisalta olisivat sanat loppuneet kesken. Se on sääli, sillä sanoituksen perimmäinen ajatus täydellisen parisuhdesymbioosin mahdottomuudesta on syvässä haikeudessaan sykähdyttävä.

Kaikki tämä saa kuulijan pyörälle päästään. Kukaan ei oo kenenkään on kokonaisuutena kuin sormien välistä hukkaan valuvaa hiekkaa: sirpaleinen kokoelma tyylipuhdasta popmusiikkia, suuria totuuksia ja hiukan liian rahvaanomaiselta maistuvia koukkuja.

Lopulta albumin paras hetki onkin avauskappale Yöllä uimarantaan, sillä siinä ei ole mitään pyörryttävää. On vain täydellisesti yhteen nivoutuvia loppusointuja, luonnosta lainattua äänimaailmaa ja kaikuja loppukesän lämpimistä öistä, vuoden parhaasta ajasta.

Silkkaa Reginaa siis, sitä kovasti kaivattua.

Susanne Salmi

Lisää luettavaa