“Jatkojatkot todistaa, miten uskomaton Jätkäjätkien perustaso on. Se riittäisi monen muun bändin kohdalla, mutta parhailtakin artisteilta saa ja täytyy vaatia itsensä ylittämistä”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Jätkäjätkät / Roihis Musika

Jätkäjätkät: Jatkojatkot
Roihis Musika

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Asa on ollut viime aikoina pelottavan ahkera. Ahkeruus on tietty hyve, mutta nyt alkaa vaikuttaa siltä, että julkaisujen määrä ottaa hiljalleen niskalenkkiä laadusta. Asan kokoonpanot ovat tulleet alaspäin Terveisiä kaaoksesta -levystä (2006) ja Loppuasukkaan (2008) briljanssista.

Jatkojatkot on jo viides Asa-johdannainen levy Loppuasukkaan jälkeen, jos Foetida 2 –mixtape otetaan lukuun. Se on myös selkeästi enemmän bändilevy ja käyntikortti livemeiningistä kuin viime vuoden Ykstoist ykstoist. Vaikka Puppa J ja Joska Josafat hoitavat reilun osan albumin solistivastuusta, Jatkojatkot on helppo liittää Asan tuotannon jatkeeksi, sillä albumi on täysin linjassa herran muiden viime aikojen tekemisten kanssa.

Jatkojatkot todistaa, miten uskomaton Jätkäjätkien perustaso on. Se riittäisi monen muun bändin kohdalla, mutta parhailtakin artisteilta saa ja täytyy vaatia itsensä ylittämistä.

Ongelma kiteytyy siihen, että oikeastaan koko arvion Jatkojatkoista olisi voinut kirjoittaa siltä pohjalta, mitä odotin levyllä kuulevani. Albumi on joka suhteessa pätevä ja monipuolinen, mutta se ei tarjoa pienintäkään yllätystä sen paremmin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä.

On Kusturican Underground-leffasta ammentavaa karnevalistista balkan-jytää torvisektioineen, haikeita haitarimelodioita, kansanlauluista ammentavia sävelkulkuja ja vaikutteita lähes kaikesta mahdollisesta rytmimusiikista reggaesta triphopiin. Kaikki tämä hengittävän luomutuotannon läpi vedettynä. Tietty.

Yllättämään ei pääse sekään, että levyn teksteissä ruoskitaan yhteiskuntaa syvän vasemmistolaisesta tulokulmasta. Lippulaulun ja Perinnön markkinatalousvastaisista ryöpytyksistä liu’utaan luontevasti Pripjatin peltojen runolliseen ja hienovaraiseen ydinvoimakritiikkiin. Slangipohjainen Kallion kierros on alkoholiviittauksineen melkein kuin Petri Nygårdin Selvä päivä cityhippiuskottavassa muodossa, mikä jättää kieltämättä oudon jälkimaun.

Jatkojatkot olisi saanut varmasti pään sekaisin, jos se olisi ilmestynyt yllättäen ja keksisi pyörän ja trumpetin uudelleen. Mutta nyt kaikki tuntuu lähtökohtaisesti läpikalutulta. Siksi levyn puhtaimpia balkan-vaikutteita esittelevän Uuden moottoritien yksinkertaisen suvereeneja kappaleita olisi halunnut kuulla enemmän.

Hyvät bileet tällä saa aikaan varmasti missä ja milloin tahansa. Olisin vain halunnut jotain vielä enemmän.

Arvio on julkaistu Rumbassa 9–10/11