Arviossa Regina: Soita mulle – Nahkansa luonut indie-trio on hionut estetiikkansa huippuunsa

Regina vaihtoi elektro-söpistelyn 1990-lukua henkivään kitarapoppiin. Anton Vanha-Majamaan mielestä suunnanmuutos oli enemmän kuin hyvä ratkaisu.

10.09.2011

Regina
Soita mulle

Johanna

Tanssipopparit kasvoivat täydelliseksi yhtyeeksi.

Kappaleiden nimet kertovat oleellisen. Haluan sinut, Jos et sä soita, Ui mun luoIisa Pykäri laulaa rakkaudesta niin vaivattomasti ja viattomasti, ettei siihen moni suomeksi laulava poppari kykene.

Soita mulle on Reginan neljäs ja samalla yhtenäisin albumi. Mikko ja Iisa Pykäri ovat yhdessä rumpali Mikko Rissasen kanssa hioneet estetiikkansa huippuunsa. Poissa ovat Katso maisemaa– (2005) ja Oi miten suuria voimia! (2007) -levyjen kiusallisimmat söpöpop-höpsöilyt. Toisaalta kokonaisuus ei ole yhtä monisivuinen tai tanssittava kuin Puutarhatrilogia (2009), joka on helposti vuosituhannen parhaita kotimaisia albumikokonaisuuksia.

Silti levy ei kalpene vertailussa edeltäjäänsä. Jotain vastustamatonta tässä on. Jotain, josta on nähty vihjeitä pitkin matkaa, mutta joka vasta nyt kiteytyy täydellisimpään muotoonsa. Jotain, joka saa allekirjoittaneen nukahtamaan tämän levyn ääreen ilta toisensa jälkeen – ja nukkumaan hieman paremmin.

Soita mulle kestää 33 minuuttia ja 33 sekuntia. Kaikki turha on karsittu pois. Sen avaimia ovat ne pienet hetket, lauseenpätkät tai niiden väliset hiljaisuudet, joihin harva osaa tarttua samanlaisella tarkkuudella – ja sitten tulkita niin taitavasti, niin pienillä eleillä ja niin ihanan abstraktisti. Tekstit ovat niin kytköksissä utuiseen shoegaze-äänimaisemaan, ettei niitä tee mieli irroittaa siitä lainauksiksi. Väitän silti, ettei yhtye ole koskaan ollut lyyrisesti terävämpi.

Musiikillisesti albumia on verrattu 1990-luvun utupoppareihin, etupäässä kotimaiseen Wilmaan. Eikä syyttä. Yhtä hyvin voitaisiin tiputella Slowdiven, Cranesin tai The Curen kaltaisia nimiä, vaikka tunnelma ei yhtä kohtalokas olekaan. Olennaista on silti, että Soita mulle on bändilevy, jolla kitarat särisevät ja helisevät.

Soita mulle on myös levy, jota ei tee mieli analysoida. Verrokkien listaaminen tuntuu turhalta, tekstien lähiluku toisarvoiselta. Tämä on musiikkia, joka hämyisen klubin taustamusiikkinakin hiipii kuin varkain kuulijoiden sydämiin.

Arvio on julkaistu Rumbassa 12/11. Albumin voi kuunnella Spotifyssa.

Lisää luettavaa