Barry Andrewsin Disko: Kuka siellä? – Suhiseva unimöly ei vielä lunasta

02.07.2012

”Unissa voisi soida mieluummin Barry Andrewsin Disko. Epäkoherentisti suunnasta toiseen poukkoileva, suhiseva ja mölyävä musiikki yhdistelee kaikkea, mitä alitajunnasta löytyy – noloa, järjetöntä ja inhimillistä”, kirjoittaa Mikael Helenius arviossaan.

Teksti: Mikael Helenius, kuva: Fonal

Barry Andrewsin Disko: Kuka siellä?
Fonal

Unipop on genremääritteenä kummallinen. Sen läheisyydestä riisuttu, toismaailmallinen maalailu on tyyntä, mitä unet eivät ole. Alitajunnan itsekritiikittömään poukkoiluun kuuluu kaikki nolo ja järjetön. Ei sellaisen taustalla soi viileä ja puolikuolleena haaveileva musiikki.

Unissa voisi soida mieluummin Barry Andrewsin Disko. Epäkoherentisti suunnasta toiseen poukkoileva, suhiseva ja mölyävä musiikki yhdistelee kaikkea, mitä alitajunnasta löytyy – noloa, järjetöntä ja inhimillistä.

Barry Andrewsin disko on Jukka Hervan projekti. Neliraituripohjalta suhinamusiikkiaan luova artisti vakuutti erityisesti viimekesäisellä Flow-esiintymisellään. Hervan ensimmäinen täyspitkä rönsyilee musiikillisesti suunnasta toiseen. Sigur Rós -himmailun päälle huhuillaan hennosti, lo-fi-diskossa tanssitaan pelokkaana sängyn alla ja ylivakava halpaiskelmäpastissi kierrätetään preerian ja kasettimankan kautta. Hömelön jollottelu-samplen varaan rakennetaan unilogiikalla varustettua pikkumaista vainoharhaa. Puoliviileää triphop-tyylittelyä rikotaan epäkirjallisen Ismo Alangon mieleen tuovilla lyriikoilla.

Vertaukset Ristoon ja Joose Keskitaloon syntyvät hieman outoilevasta ilmaisusta ja lyriikoista. Herva tuo myöskin luontevasti mukaan lastenrunoriimittelyä ja söpöilevää luonto- ja eläinkuvaelmaa kirjallisempien kokeilujen oheen. Tekstit mukautuvat lähinnä musiikkityylien puitteisiin, eikä omaperäistä ääntä aina löydy.

Kuka siellä? hyökkää iholle paljaana, vaikka välillä värjötteleekin kaukana äänivallien tuolla puolen ja yrittää olla hieman cool. Luovasti rönsyilevä levy on jännittävää kuultavaa, mutta jää vähän laihaksi kokonaisuudeksi. Kolmen vartin mittaisesta albumista päätöskappale syö kymmenen minuuttia suhinamaalailuun, joka ei johda minnekään. Sen olisi voinut hyvin korvata artistin monipuolisuutta paremmin luotaavilla kappaleilla.

Nykyisellään käyntikorttimaisuus tarjoaa lukuisilla genrevaikutteilla varustetun nipun hienoja kappaleita – mutta ei vielä sitä omaa ääntä, joka kertoisi aivan yksiselitteisesti, miksi Barry Andrewsin Disko kuuluu jokaisen unien soundtrackiksi.

Arvio on julkaistu Rumbassa 6/12.

Lisää luettavaa