Levyarvio: Cheek ei ole sankari, jota Suomi tarvitsee vaan sankari, jonka Suomi ansaitsee

”Cheek uhosi cheekkiydestään niin pitkään ja niin tiuhaan, että se alkoi väistämättä merkitä jotain”, sanoo Anton Vanha-Majamaa arviossaan.

Cheek
Alpha Omega
Warner
Arvosana: 8,0

cheekCheek teki edellisellä albumillaan Kuka muu muka? itsestään suomiräpin yksinvaltiaan ja hahmon, josta oli helppo ottaa kiinni. Iso osa mitään seuraavasta mediasta tarttui täkyyn ja vuoroin provosoitui, vuoroin palvoi. Ja oikeastihan nämä olivat sama asia, korkeintaan kolikon kaksi puolta.

Cheek edusti milloin libertaristista maailmankuvaa ja oikeistolaista ruiskaunokkikauhua, milloin egoistista ja esineellistävää sovinismia. Välillä myös duunariutta ja kieroutunutta DIY-henkeä. Hän oli sankari ja roisto ja näiden hybridi, meemi kaikkien meemien yläpuolella. Hahmo, josta jokaisella kulttuuriministeriä myöten riitti sanottavaa.

Cheekin cheekkiys oli rakennettu sellaiselle tyhjää täynnä olevalle uholle, joka luo itse itselleen merkityksen. Cheek uhosi cheekkiydestään niin pitkään ja niin tiuhaan, että se alkoi väistämättä merkitä jotain. Vuodesta 2001 lähtien hän on pitänyt välivuoden levyjen julkaisemisesta vain kolmesti.

Iso käänne oli vuosi 2012. Cheek julkaisi perustamallaan Liiga Music Oy:llä seitsemännen studioalbuminsa Sokka irti ja osallistui samana syksynä kotimaiseen hittirealityyn Vain elämää. Sitten tuli multiplatinaa myynyt Kuka muu muka?, keikat Olympiastadionilla ja tauolle vetäytyminen.

Tauko ei kestänyt kauaa, kuten nykyään on tapana. Alle vuoden päästä Cheek julkaisi jo uutta musiikkia ja esiintyi Blockfestissä. Pikainen paluu on helppo ymmärtää: kun huipulle on kerran kavunnut, sieltä putoamista pelkää enemmän kuin mitään. Artisti itse tietenkin vetoaa luontaiseen ahkeruuteensa. Siihen, että jos tässä maailmassa haluaa saavuttaa mitään, täytyy tehdä, tehdä, tehdä. Cheek on työnarkomaani, arjen ylimaallistettu sankari.

Sankari, jonka tekeminen ei poi’i mitään muille kuin itselle ja ihan välittömälle lähipiirille. Alpha Omegan päätöskappaleessa Valot sammuu hän namedroppaa pitkän rivin näitä läheisiään: Tommin ja Kapan, Teemun ja Jaken, Joonaksen, Kimmon, Henkan, Tonin, Markin, Jaken, Carlan, sekä vielä ”naisen”.

Tämä on Cheekin, eli Jare Henrik Tiihosen, entourage. Ne, jotka ”rokkaa ja rollaa”, joiden kanssa ”vosut haluu lähtee ottamaan pollaan”.

Cheekillä on kiinnostava tapa puhutella vain ja yksinomaan itseään. Siis ihan kirjaimellisesti. Kuuntele vaikka viiden vuoden takainen Orjantappuraa. Siinä hän ensin murisee itselleen toimittajan äänellä ”Käytät statustas hyväks, scoraat monta naista illassa, jos se on syy tehdä musaa niin aitous on aika hiljasta”, ja sitten vastaa: ”Huhhei, nyt vähän tarkempaa pohjaduunii! Voisko ton kysymyksen ottaa uusiks? Kuuntele levyt eka ennen ku väität tollast.”

Vitsi on tietenkin se, ettei levyiltä löydy mitään tämän isompaa tai ”aidompaa”. Ei mitään, mikä yltäisi konkretiassa artistin välittömän lähiympäristön ulkopuolelle. Timantit on ikuisia -kappaleessa Cheek riimittelee ”Ne sanoo et mä räppään vaan naisist, autoist ja rahasta”, eikä mitenkään kiistä tätä väitettä.

Ja kyllä, hän on pyörinyt ”sängyssä tyyny läpimärkänä” ja ”venannu huoneessa ja vaan kelannu kuolemaa”. Nämä sivulauseet eivät ole säröjä sankaritarinassa, vaan oikeutus nykyhetken bostaukselle. Cheek saa olla Chekkonen, koska vaikeaakin on ollut.

Cheekin objektivoiva, materiaa palvova maailmankuva on iljettävä, mutta Alpha Omegalla hänen megalomaniansa löytää viehättäviä sävyjä. Jos Kuka muu muka? herätti vielä inhonpurskahduksia, tuntuu uusi levy kaikessa kömpelyydessään lähinnä sympaattiselta.

Koska vaikka Jare Tiihonen on taitava bisnesmies ja pistämätön opportunisti, artistina tai ajattelijana hän ei vakuuta. Cheekin hienous on sen hölmöydessä. Hän rinnastuu toiseen 2000-luvun performanssitaiteilijaan, Johanna Tukiaiseen, joka on lööpeissä siksi että on lööpeissä.

Tiivis, alle 40-minuuttinen Alpha Omega pyrkii samaan kuin artistin koko aiempi tuotanto: erojen luomiseen ja niiden vahvistamiseen. Se on ”me vastaan muut”-ajattelun kiteymä paitsi siksi, että se vannoo yritteliäisyyden ja oman onnen seppyyden nimeen, myös siksi, että se luottaa suvakkien paheksuntaan.

Siksi Me ollaan ne -kappaleen kertosäe kuuluu: ”Me ollaan ne joiksi pojat haluu ryhtyy / Me ollaan ne joihin tytöt haluu yhtyy”. Siksi samassa kappaleessa Nikke Ankara kertoo, että ”ollaan ne kenen kaa ne toivoo et kumi menee rikki”.

Bensaa liekkeihin.

Provosoituminen olisi tympeää. Kriitikko sujahtaisi tällöin vain osaksi Alpha Omegan markkinointikoneistoa – sitä, johon kuuluvat toimittajien ”mustat listat” ja vihaajien vihaamiset. Provosoituminen on jo sisään kirjattuna riimeihin. Ei sitä tarvitse lausua ääneen.

On myös vaikea olla ihailematta sitä järjetöntä paneutumista, jolla Vantaalla syntynyt Jare Tiihonen, 33, on tehnyt itsestään kaiken tyhjän ja turhan kuninkaan. Lahden oman James Bondin. ”Hip hop -jumalan pojan”.

Ja pistämättömän koomikon. Kuka muu muka nimeäisi energisimmän bailubiisinsä Chekkoseksi ja tykittäisi:

”Hipit laskee kolikoita, virittää päähän folioita
Tytöt kaatuu dominoina, räppärit koettaa kopioida
Lavat jää palaa taas rovioina, kun Chekkonen saapuu dominoimaan
Chekkonen! Chekkonen! Chekkonen! Chekkonen!”

Kuka muu muka kutsuisi itseään ”hip hop -jumalan pojaksi”, ja sitten lausuisi itsestään kolmannessa persoonassa: ”Tutkijat kertoo hänen keloistaan / lehdet kertoo hänen kelloistaan.”

Cheek on sarjakuvahahmo, höyryissä rustattu Marvel-sankari jolla on liian iso ego ja joka ei pelasta ketään, ja joka piilottelee visusti turvassa oman Liigansa takana.

Poliisipäällikkö Jim Gordonia mukaillen: ”Hän ei ole sankari jonka Suomi tarvitsee, vaan sankari, jonka Suomi ansaitsee.”

Anton Vanha-Majamaa

Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko