”Huuruinen, savuinen juottola jossakin jumalan hylkäämällä erämaalla. Sisään kuppaisen räkälän ovesta astuu Neil Young akustinen kitara selässään. Young istuu pöytään, jossa viskipulloa tyhjentävät Jim Morrison ja nuori Tony Iommi. Nurkassa virittelee soittimiaan liian pitkään aavikolla virunut Hawkwind.” Tällaisia visioita viljelee Jari Setälä Death Hawks -arviossaan. Käy peremmälle, lue lisää.
Teksti: Jari Setälä, kuva: Ninni Luhtasaari
Death Hawks: Death & Decay
GAEA
Huuruinen, savuinen juottola jossakin jumalan hylkäämällä erämaalla. Seudulla, jossa asuu paholainen. Sisään kuppaisen räkälän ovesta astuu Neil Young akustinen kitara selässään. Katseet kääntyvät ovelle. Young istuu pöytään, jossa viskipulloa tyhjentävät Jim Morrison ja nuori Tony Iommi. Nurkassa virittelee soittimiaan liian pitkään aavikolla virunut Hawkwind.
Tällaiseen maailmaan toivottaa sinut tervetulleeksi Death Hawks. Rumban ja YleX:n viimeisimmässä Tulevaisuuden tusina -äänestyksessä noteerattu bändi on kuitenkin debyytillään kaukana pelkästä retroilusta. Partasuu-psykedeliasta ammentava bändi ei jää pelkästään silmät lasittuneina jumittamaan sumuisia Sabbath-riffejä, vaan se osaa myös rockata. Death Hawks ottaa alkukantaisintakin blues-kaavaa niskasta kiinni ja sysää sen kiemurtelevalla säröbassolla ja vinksahtaneella rumpukompilla johonkin outoon ulottuvuuteen. Ulottuvuuteen, jossa on raadollisuudesta ja alati painostavasta vaarasta huolimatta hyvä olla.
Laulaja-kitaristi Teemu Markkulan kitara kuulostaa repaleiselta. Välillä se vaikertaa rupisesti, välillä se jyrisee kuin jonkun pedon pohjattomasta suusta kantautuva huuto. Koskettimet ja torvet liittyvät karjuntaan. Instrumentaation ylitse nousee Markkulan skitsofreeninen tulkinta. The Beast -kappaleella mies näppäilee folk-kitaraa ja tunnustaa omat demoninsa kuolinvuoteellaan herkistyvän vanhan herran tavoin. Death Hawk on My Traililla kuullaan aivan toisenlainen mies, joka saarnaa psykoottisesti kuin maailmanlopun toteutumisesta vakuuttunut lahkojohtaja.
Levyn päättävä The Peace Maker heijastaa morriconemaisia visioita ääniraitana kuvitteelliseen westerniin, jonka päähenkilönä rymyää sinne tarinan alussa mainittuun saluunaan eksynyt, järkensä menettänyt ja lähestyvästä kuolemasta ohikulkijoille vaahtoava Neil Young. Hiekka pöllyää jalkojen alla. Rystyset ovat ruhjeilla. Suussa maistuu veri.
Arvio on julkaistu Rumbassa 2/12. Kuuntele levy Spotifysta. Yhtyeen edellisen musiikkivideon voit katsoa tästä.