”Soulsaversin musiikki valuu kuulijan korviin merkillisen suppilon kautta”, sanoo Samuli Knuuti arviossaan.
Dave Gahan & Soulsavers
Angels & Ghosts
(Columbia)
Arvosana: 6,3
Angels & Ghosts on osoitus siitä, että kahden vääristävän peilin kautta voi heijastaa kuvansa ihan tavallisena. Kiusallisen tavallisena, jopa.
Soulsavers on jo viidenteen albumiinsa ehtinyt englantilaisduo, jota on tapana kutsua elektroniseksi. Enää tosin se ei ole perusteltua, sillä Angels & Ghostsilla vaikutteet bluesista ja countrysta ovat tuupanneet syntikat kokonaan ulos studiosta. Kuten edellisellä albumilla The Light The Dead Can See (2012), laulajaksi he ovat pestanneet Dave Gahanin, joka on tällä kertaa ylennetty myös albumin toiseksi tekijäksi levynkanteen, ilmeisesti myynnin piristämiseksi.
Gahanin oman yhtyeen Depeche Moden reissuja teknogospelin maailmaan on siis vaikea työntää mielestään sivuun, etenkin kun omissa, kiusallisen keskinkertaisissa teksteissään hän apinoi suoraan emobändinsä laulunkirjoittajaa Martin Gorea. Ja kun taas Gore on alun perin ammentanut lauluihinsa bluesin perimmäisistä kliseistä – tai bluesissahan ei kliseitä edes ole, vain toiston kautta totuuksiksi muuttuneita peruselementtejä — , Soulsaversin musiikki valuu kuulijan korviin merkillisen suppilon kautta: raaka ja elinvoimainen blues on kierrätetty innovatiivisen elektronisen musiikin kautta kummallisen sisäsiistiksi ja kohteliaaksi radioversioksi tavallisesta kitarabluesista.
Toki albumilla on ansionsa ja hetkensä. Gahanista on vuosien varrella kehittynyt uskottava tulkitsija tällaiselle musiikille, ja All Of This And Nothing sekä albumin päättävä balladi My Sun ovat oikeasti vahvoja kappaleita. Laatujanan toisessa päässä on väkinäinen Don’t Cry, joka on yhtä lattea kuin nimensä. (Miksi kukaan viitsii pakertaa kappaleen parissa päiväkausia studiossa vain antaakseen sitten sille noin epäyksilöllisen nimen, vähän kuin saisi pojan ja antaisi sille nimeksi Poika?)
Angels & Ghosts on siis laatutyötä, joka haluaisi varmaan tulla mainituksi samassa hengenvedossa kuin Richard Hawleyn tai jotkut Nick Caven albumit. Kokonaisuutena se on kuitenkin miellyttävyydestään huolimatta varsin helposti unohdettava levy verrattuna edellämainittuihin tai vaikkapa Depeche Moden Condemnation-kappaleeseen. Eikä se yllä ihan edeltäjänsäkään tasolle, saati sitten Lanegan-vetoisen varhaisen Soulsavers-tuotannon. Nämä yhdeksän kappaletta kuuluvat siis enemmän kummitusten kuin enkelten kastiin.
Samuli Knuuti