Everlast – Love, War and the Ghost of Whitey Ford

21.08.2008

Rosoa löytyy vain vokaaleista.

Syystä tai toisesta jaksan uskoa Eric Schrodyn vilpittömyyteen. Valitettavasti vilpittömyyden mukana tulee se fakta, ettei rap-blues-rocktaiteilijamme ole erityisen taitava jumituspainotteisella alallaan.

Kiusallisen soolouran alun jälkeen House of Painin kanssa suursuosiota kokeilemaan päässyt Schrody pysähtyi kesken kiidon sydänkohtaukseen. Se eliminoi lavaloikinnan lisäksi myös selkeän hiphop-tyylin miehen uralta.

Everlast alias Whitey Ford on niin sanotun valkoisen roskasakin äänitorvi, joka hyödyntää kaikkea käden ulottuvilla olevaa. Folsom Prison Blues -versio alkaa Cypress Hill -lainalla, ja koko raidan ajan kitarahelinän taustalla luuppaa Jump Around. Kuulostaa jokseenkin pahalta, mutta edelleen rehdiltä. Stone in My Hand on musiikillisesti asteen miellyttävämpi, ja ”aint got nothing but” -teemoineen toimiva.

Koko levyä vaivaava soundillinen päämäärättömyys ja turha keveys kuitenkin alkavat rasittaa. Schrodyn tarinoita kuulisi mielellään paljon rosoisemmin tuotettuna.

Lisää luettavaa