Fanzine sielua täynnä – Isten-lehteä postitettiin Tampereelta omin käsin, mutta julkaisu jätti jäljen koko maailman underground-kulttuuriin

06.03.2015

”Mikko Mattilan kirjoittamia ja toimittamia juttuja lukiessa muistuu toistuvasti mieleen, mistä verbistä sana ”haastattelu” on johdettu. Muiden toimesta jalustalle nostettu artisti joutuu miettimään sanomisiaan ja perustelemaan kantansa – haastetuksi”, Jukka Hätinen kirjoittaa arviossaan.

www.isten.net

I craved life metal. Heavy metal for life. And ’heavy’, for all you smart alecks out there, is not a prefix. Heavy metal is not even a genre. Heavy metal is a realm. Swear the oath. The Force is heavy metal. Mental Funeral is heavy metal. A Blaze in the Northern Sky is heavy metal. If it doesn’t work as heavy metal, it’s fucked, it fails, full stop. You commit yourself to the practise of this magic—night after night of exaltation and ceremonial rites as you try to decipher the coffin texts and puzzle out the minutiae of the ceremonies. Listener or musician, it makes very little difference. You need to be a fanatic first and foremost.” – Lainaus Isten-lehdestä #7.

Mikko Mattila, Janne Sarna, Professor Black
Isten Fanzine: Don’t Break the Ghost
(Svart)

Arvosana: 10

isten-fanzine-don-t-break-the-ghost-coverSanotaan, että sielu painaa 21 grammaa. Vuodenvaihteessa alkaneen tutkimukseni mukaan sielu painaa todellisuudessa kolmisen kiloa ja on pakattu kovien mustien kansien väliin.

Isten Fanzine: Don’t Break the Ghost sai puntin tutisemaan silkasta kunnioituksesta. Pikkunokkelat kulmat jutun kirjoitukseen tuli ammuttua omatoimisesti alas, ennen kuin ehti Euronymousta sanoa.

Tamperelaisen Mikko Mattilan fanzinen esinumerot olivat toisista lehdistä leikattuine bändikuvineen ja ”Priest on paras” -tyylisine otsikointeineen silkkaa lapsenintoa ja vilpittömyyttä. Vuonna 1984 perustettu Isten otti numero numerolta valtavia harppauksia. Into muuttui maaniseksi paneutumiseksi – yksittäiset lehdet paisuivat pienen paikkakunnan puhelinluettelon paksuisiksi –, mutta vilpittömyys säilyi ja sai rinnalleen kovapäisen, jopa elitistisen ja siltoja polttavan taiteellisen vision.

Isten hengitti undergroundin vaihtuvien musiikkiliikehdintöjen mukaan, mutta visusti kirjoittajien maun viitoittamasti. Edustetut musiikkityylit vaihtelevat kirjoittajien mieltymysten kehityksen myötä, ja trendejä ei pelätä tehdä naurunalaiseksi. Lehden linjan takana seistään anteeksipyytelemättä ja nöyristelemättä.

Mattilan kirjoittamia ja toimittamia juttuja lukiessa muistuu toistuvasti mieleen, mistä verbistä sana ”haastattelu” on johdettu. Muiden toimesta jalustalle nostettu artisti joutuu miettimään sanomisiaan ja perustelemaan kantansa – haastetuksi. Mikäli vastaukset tuntuvat ohuilta tai eivät Mattilaa miellytä, lukija saa hykerrellä oivaltavalle piikittelylle.

Ja kyllähän ne Mattilan haasteisiin tarttuvat, uriensa varovaisia ensiaskeleita ottavat autopsyt, darkthronet, mayhemit, nihilistit, sentencedit ja impalednazarenet. Herkässä vaiheessa olevien nuorten poikien – tulevien kulttiartistien – päiden sisään on herkullista kurkistella.

Isten haastoi myös itseään. Alusta asti muita aikalaiszinejä näyttävämpi ulkoasu oli jatkuvan puunauksen kohteena. Kun raja tuli vastaan, siirryttiin laatikon ulkopuolelle. Visionääriset taittoratkaisut saivat osan lukijoista nostamaan hattua, osan kihisemään raivosta.

Yli 800-sivuisesta Isten Fanzine: Don’t Break the Ghost -järkäleestä löytyy kaikki numerot 30 vuoden ajalta. Lehtien väleissä muistellaan tekijöiden, lukijoiden ja haastateltujen kesken tuota aikaa underground-metallissa. Välillä se on hedelmällistä, välillä tunkkaista, mutta jostain ihmeestä on aina löytynyt motivaatio vielä yhteen numeroon.

Mattila tuo avoimesti esille isänsä alkoholismin ja pohtii, oliko zinen teko hänen pakokeinonsa todellisuudesta. Mattilan rinnalla vuosikaudet seissyt Janne Sarna on toinen kriittinen hahmo Istenin historiassa. Isten henkilöityy Mattilaan, mutta sen historia olisi luultavasti jäänyt lyhyemmäksi ilman vaatimatonta ja järkkymättömäksi kuvattua Sarnaa.

Istenin merkitys ja pioneerityö suomalaiselle metalliundergroundille on selviö kaikille, jotka kyseisessä alakulttuurissa ovat ryvettyneet. Jos et itse lukenut Isteniä, kaverisi, joka kopioi sinulle kasetteja, luki. Tai ainakin hänen isoveljensä.

Vielä huimempaa on se, että tamperelaisesta asunnosta yksi kerrallaan postitetut lehdet ovat jättäneet mittaamattoman jäljen myös maailmanlaajuiseen metallialamaailmaan.

Mikko Mattila on varmasti kyseenalaistanut elämäntyönsä järkevyyden useaan otteeseen, mutta onneksi järki ei näyttele näissä hommissa tärkeintä roolia. Se on nopean riffin tahtiin puiva nyrkkiin puristettu käsi, se on tunne ja se on sielu.

Ei tässä voi muuta kuin lukea kuudennentoista kerran (The Return of the) Dark Lord -numerosta löytyvän Diaboli-haastattelun ja unelmoida, että joskus saisi hakattua omasta näppäimistöstä vastaavaa neroutta.

Lisää luettavaa