”Näissä novelleissa on jotain selittämätöntä ja kiehtovaa, josta syntyy perinteisen popmusiikin yläpuolelle nouseva taideteos”, kirjoittaa Jere Käpyaho arviossaan.
Teksti: Jere Käpyaho, kuva: Marieke Van Drimmelen
Goldfrapp: Tales of Us
Mute
Salaperäinen kokoelma ihmiskohtaloita.
Alison Goldfrappin ja Will Gregoryn duo on kuljettanut meidät Englannin maaseudulta tanssilattialle jo monta kertaa. Edellinen albumi Head First (2010) oli kasaridiskosta ammentava hienoinen välityö, joten Goldfrapp on taas kiertänyt täyden ympyrän. Parin vuoden ajan työstetty Tales of Us on lähempänä Seventh Treen (2008) pastoraalisia tunnelmia, mutta nyt maalataan huomattavasti tummemmilla sävyillä.
Tales of Us on temaattinen kokonaisuus, jonka kappaleet ovat kuin musiikillisen episodielokuvan katkelmia. Ne on yhtä lukuun ottamatta nimetty henkilöiksi, joita kertoja tarkastelee ulkopuolelta. Koko albumin läpi kulkee jokin synkkä pohjavirta, joka antaa ymmärtää, että näillä ihmisillä on salaisuuksia ja pettymyksiä, kenties ongelmia ja suruakin.
Tarinat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Miksi Jon täytyy juosta henkensä edestä? Onko Simone kyltymätön? Löytääkö Annabel rauhan? Keitä oikein ovat Ulla ja Alvar? Näissä novelleissa on jotain selittämätöntä ja kiehtovaa, josta syntyy perinteisen popmusiikin yläpuolelle nouseva taideteos.
Alison Goldfrappin uskomaton lauluääni kulkee jälleen vaivattomasti mutisevasta henkäilystä kuulaaseen sopraanoon. Sen taustalla on useimmiten akustisen kitaran näppäilyä, pianoa ja elokuvallisen dramaattisia jousia. Mieleen tulevat Nick Drake, Scott Walkerin varhaistuotanto ja jopa David Sylvian, mutta toisaalta David Lynch ja The Willow Song Uhrijuhla-elokuvan soundtrackilta.
Vahvat rytmit ovat tältä levyltä lähes täysin poissa. Poikkeuksena on albumin keskuspylvääksi sijoitettu Thea, joka etenee kuin tavarajuna kaukana lainehtivan viljapellon takana. Välistä kuuluu selviä kaikuja myös Felt Mountain -esikoisalbumilta (2000), mutta Tales of Us on omaehtoisempi ja yhtenäisempi kuin mikään aiempi Goldfrapp-albumi.
Lisa Gunningin ohjaamat hienot musiikkivideot hehkuvat loppukesän aurinkoa, luopumista ja muistamista. Albumin veto on lievän toiston takia välillä vaarassa lopahtaa, mutta se on silti erittäin vahva ja vaikuttava kokonaisuus. Kun koskettava päätösraita Clay katkeaa yllättäen, on kuin jotain jäisi sanomatta. Tekee mieli aloittaa jälleen alusta.
Arvio on julkaistu Rumbassa 9/13.