”Haluan tuolle planeetalle” – levyarviossa Tre-Funk III:n Planeetta Funk

Hannibalin, 6mäen ja Haamun muodostaman Tre-Funk III:n debyyttialbumi Planeetta Funk arvioitu. "Haluan tuolle planeetalle", toivoo Niko Toiskallio.

Tre-Funk III
Planeetta Funk
Monsp
8,0

Vaikka nykyinen kotimainen runomeininki sytyttää paikoin hyvinkin, tökki Rauhan merkeissä -biisin avaava J.K. Ihalaisen lausunta korvissani ensin pahasti. Runoilija latelee litanian jokaiselle vähänkään silmät auki kulkevalle itsestäänselviä näkymiä ajastamme. Ärsyttävää alleviivaamista.

Koko levyn kuunteluun saatuani tajusin, että olin kuunnellut osuutta kuten räppiä vuosikymmenet; ennen kaikkea tekstinä. Virhe! Planeetta Funk ei ole levy, jota pitäisi kuunnella vain sanoina ja ajatuksina, vaan soundillisena ja tunnelmallisena kokonaisuutena. Levyä määrittää funk, ja edellä mainitut asiat määrittelevät termiä funk. Kun vihdoin ymmärsin tämän, sain rauhan – tajusin että myös Ihalaisen osuus nimenomaan soundaa hyvältä. 

Kuulin levyn materiaalia laveammin ensimmäistä kertaa livetilanteessa. Kaikella kunnioituksella Haamua ja 6mäkeä kohtaan, Hannibal varasti setin täydellisesti. Asia ei toki liene yllätys kaksikolle, joka tuntee skenensä vähintään yhtä hyvin kuin tämän kirjoittaja. Hannibal Stark on ylipäänsä tässä maassa mikkeihin tarttuneista karismaattisimpia ikinä. Yhdelläkään räppärillä ei ole tässä vertailussa sanan sijaa, harvalla muutakaan äänenkäytön lajia työstävällä. 

Huolimatta edellä mainitusta, kolmikon ominaisuudet täydentävät toisiaan mainiosti. Haamun usein henkäilevä, analyyttinen lähestymistapa tuo kekoon palan Commonia, kun taas 6mäki lisää osasen DJ Quikia. ”Haluttiin kasata bändi missä saadaan toteuttaa yhteisiä ideota ja tuoda vähän hulluutta omiin juttuihin”, Hannibal sanoo tiedotteessa. Yritys on onnistunut; jokainen tekjiä venyttää myös omia tyylejään – funkisti.

Kun mätke ollaan ensin viety Ydinmehun voimin melko huippuunsa, on pienen yllätyksen vuoro. Tuun oleen ihan ok on erobiisi. Se saattaa puristaa ajankohtaisesti aiheen äärellä olevista myös kyyneliä, mutta on lohdullinen, ja rauhassaankin edelleen hyvin funky. 6mäen vocoderi-osuuksista on hetkittäin vähän vaikeaa saada selvää, mutta sehän on selvää.

Rappiryona on mahtava tilitys, johon samaistunee helposti suurin piirtein jokainen räppikeikoille bookattu ja/tai niitä järjestävä. Haamu tiivistää open micia kärttävien kanssa usein hankalasti käytävää tilannetta:  “Sitä on kaikenlaista sakkii, emmäkää linja-auton kuskilta kysy pääsenkö rattiin”. Jazzisti etenevä rytmi alleviivaa tilannetta – se on täsmälleen sellainen, jonka sekavissa tiloissaan avomikin käteensä saanut pyytää deejiitä vaihtamaan, niin, “johonkin parempaan”. Vokalistiemme vuorojen vaihdot tapahtuvat lennossa vanhan koulun hengessä, tyylillä jota nähtiin muun muassa viime kesän Joku Roti Mafia -keikoilla.

Kalliosta on räpätty vuosien varrella jo aikalailla. Monoliitti-biisissä ei kuitenkaan viitata helsinkiläiseen kaupunginosaan vaan tukeen, jota kolmikon jäsenet sanovat pystyvänsä tarjoamaan. Kyllä, rakkauslaulu tavallaan. Monoliitteja tarvitaan, ja yllättävän moni meistä pystyy sellainen myös olemaan. 

Nimibiisi levyn viimeisellä raidalla lunastaa tiedotteen lupauksen albumista “eskapistisena teemalevynä”. Puhtaasti räppejä arvioiden jokainen sylkee kappaleella ehjimmän versensä. Haluan tuolle planeetalle, mutta koska suorat matkaliput lienevät kalliita, toivon kokevani Tre-Funk III -keikan taas pikapuoliin. Aivan kaikki ryhmän sävyt eivät ehkä erotu levyllä, mutta kerrassaan erinomaisen tripin se tarjoaa.