Iki-ihana Pet Shop Boys esiintyy sunnuntaina Ruisrockissa – miten duon uusi levy upposi kriitikolle?

04.07.2013

Suomen virallinen Pet Shop Boys -asiantuntija Samuli Knuuti otti tarkasteluun syntikkapopin majesteettien 12. studioalbumin Electric.

Teksti: Samuli Knuuti, kuva: Alasdair McLellan

Pet Shop Boys: Electric
x2

Nightlife begins at sixty.

Viimesyksyinen Elysium-albumi sai monet epäilemään legendaarisen syntikkaduon olevan jo lopettelemassa uraansa. Viittasihan sen nimi kuolemanjälkeiseen paratiisiin, levytyssopimus EMIn kanssa oli katkolla ja albumin tummat, syksyiset laulut viittasivat lähtemiseen (Leaving), luopumiseen (Breathing Space), katoamiseen (Invisible) ja kuolemaan (Requiem in Denim and Leopardskin).

Kaikkea muuta. Vain kymmenen kuukautta seesteisen Elysiumin jälkeen ilmestyy yhtyeen omalla x2-levymerkillä ja Kobalt-sateenvarjon alla kaksikon kahdestoista studioalbumi Electric, jota on alusta saakka mainostettu duon puhtaimpana dance-albumina sitten vuoden 1988 rajoja rikkoneen Introspectiven.

Yhdessä tuottaja Stuart Pricen kanssa tehty levy sisältää nolla balladia ja yhdeksän pitkää kappaletta, joihin tiivistyy suuri osa elektronisen tanssimusiikin historiasta viimeisen 30 vuoden ajalta. Tunnelma on alusta loppuun tiivis, hektinen ja euforinen – mutta yhtyeen parhaiden traditioiden hengessä drinkin makua leikataan melankolialla ja terästetään vainoharhoilla. Yöelämä oikein harjoitettuna kun aina uhmaa kuolemaa.

Introhenkisen Axis-biittisokkelon jälkeen Electric iskee kuulijaa palleaan Pet Shop Boysin parhaalla neljän biisin jatkumolla sitten vuoden 1993 Veryn. Fantastinen Bolshy muistuttaa New Orderin 1990-luvun alun seikkailuja housen maailmassa. Michael Nyman -samplella höystetty Love Is a Bourgeois Construct on nimeään myöten kappale, johon pystyy vain Pet Shop Boys: orkestraalista ja sinfonista diskoa täynnä sanaleikkejä ja kulttuuriviittauksia.

Fantastinen Fluorescent ei puolestaan ole enempää tai vähempää kuin Visagen Fade to Grey (1980) 2010-luvulle päivitettynä. Sitä seuraava Inside a Dream on kuin suoraan bändin omalta Please-debyytiltä (1986) puhuttuine säkeistöineen ja melodisine salakäytävineen.

Ihan loppuun saakka taso ei kanna, ja karsiminen kuuteen kappaleeseen (kuten Introspectivellä) olisi tehnyt Electricistä todellisen klassikon. Tämä on kuitenkin toissijaista, kun trance-henkisessä Vocal-finaalissa Neil Tennant laulaa ”the night feels so right and so young”, kuten vain kohta kuusikymppinen engelsmanni pystyy.

Arvio on julkaistu Rumbassa 6-7/13.

Lisää luettavaa