Indica: A Way Away – kurkistus Kate Bushin helvettiin

Jaa Facebookissa
Samuli Knuutin mielestä Indican ensimmäisellä englanninkielisellä albumilla ”Kate Bushin jokainen aidosti toismaailmallinen idea on suodatettu hikisten sotilassaappaiden läpi ja tarjoillaan preussinhopeiselta lautaselta eltaantuneiden knöödelien kanssa”.

Samuli Knuutin mielestä Indican ensimmäisellä englanninkielisellä albumilla ”Kate Bushin jokainen aidosti toismaailmallinen idea on suodatettu hikisten sotilassaappaiden läpi ja tarjoillaan preussinhopeiselta lautaselta eltaantuneiden knöödelien kanssa”.

Teksti: Samuli Knuuti, kuva: Nuclear Blast

Indica: A Way Away
Nuclear Blast

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Veikkaisin, että Indican englanninkielinen albumi toimii sille toivioretkelle hyvänä taustamusiikkina.

Sillä toisinaan, vaikka tekijöinä olisi joukko varmasti mukavia, miellyttäviä ja oikeiden motiivien pohjalta musiikkia tekeviä ihmisiä, lopputulos on todellinen Gottdämmerung – termin jokaisessa mielessä.

Kun olin lapsi, vanhempani pelottelivat minua saksalaisilla turisteilla, jotka synkimmällä 1970-luvulla menivät Finnjetin autolautan seisovaan pöytään muovikassien kanssa, lappoivat ne täyteen lohta ja leikkelettä, ja vielä lopuksi kauhallisen majoneesia päälle.

Tämän albumin avausraitaa Islands of Lightia ei tarvitse kuunnella kuin kolme sekuntia ymmärtääkseen, että tuottajana Tuomas Holopainen on näiden saksalaisturistien sielunsukulainen.

Islands of Light kun on todellinen projektiilioksennus tammaheviä, homejuustoisia jousiosuuksia ja satugotiikan aavemaisuutta kruunattuna kertosäkeellä, joka kuorii maalin seinältä viiden metrin säteeltä.

Valehtelisin jos väittäisin suomenkielisen Indican koskaan viehättäneen minua, mutta Maija Vilkkumaan, keijufolkin ja linnanneitohevin sekoituksessa oli juuri sellainen terve omaperäisyyden tunne, että sen suosion pystyi ymmärtämään.

A Way Awaylla Indican naiset on kidnapattu kakkosluokan Nightwish-painajaiseen, joka karmii kliseisyydessään, halpuudessaan ja kaikenkattavassa mauttomuudessaan.

Sävytöntä ja mössöistä kitarajynkytystä tahdittavat neoklassiset pianojuoksutukset sekä Jonsun heleä ääni tavalla, joka saa albumin kuulostamaan Kate Bushin helvetiltä – jälkielämältä, jossa Bushin jokainen aidosti toismaailmallinen idea on suodatettu hikisten sotilassaappaiden läpi ja tarjoillaan preussinhopeiselta lautaselta eltaantuneiden knöödelien kanssa.

A Way Away saa ainoan tähtensä siksi, etteivät sen tekijät todennäköisesti tarkoittaneet mitään pahaa.

Arvio julkaistaan Rumbassa 8/10. Lehti on myynnissä 11.6.–2.7.

  • Sergeant Carolina

    Eikös Jonsu jossain just sanonu ettei osannu englantia oikeastaan yhtään vielä pari vuotta sit.Ois tehny saksankielisen levyn niinku Timo Rautiainen.

  • Niko Peltonen

    Haloo, Halo. Mistä muusta tuossa Knuutin arviossa mielestäsi puhutaan kuin musiikista? Sehän koostuu pelkästään musiikkia kuvaavista lausumista. On oma ongelmasi, jos sinun mielestäsi musiikista voi puhua vain tyyliin “c-osassa kitarat ovat alavireessä”. Joku ehkä diggaa tuollaisestakin musiikkikirjoittelusta, mutta minulle ja monelle muulle on olennaisinta päästä osalliseksi siitä tunnelmasta, jonka levy on arvostelijalle tuottanut.

  • tav

    Joo, mutta siinä kuvattiin vain sitä tunnelmaa, se oli ainoa anti, ja lisäksi tunnelmaa jos kuvaa noin, niin silloin ne suunnataan vain sille jengille, joka jakaa saman muodin alaisen maun, niin kuin tässä nyt on tullut ilmi. Eikä tuossa pelkästään kuvattu tunnelmaa, siinä banalisoitiin voimalla kaikki pyrkimykset, mitä siinä musiikissa oli. Ja sellainen on todella ikävää, sillä minkä tahansa saa terävällä kielenkäytöllä vaikuttamaan naurettavalta, jos haluaa, eikä se ole edes vaikeaa. Päinvastoin, se on eräs helpoimpia tapoja lähestyä teosta, naurunalaistaa yhdessä samanmielisten kanssa.

    Nyt kun minulle on selvinnyt, että Indica on itse rahoittanut tämän käänteensä ja nauhoitukset, pyrkinyt vilpittömästi ja kunnianhimoisesti päämääräänsä, niin tuollainen itsetarkoituksellinen ja itseriittoinen lyttääminen tuntuu entistäkin matalammalta.

  • Samuli Knuuti

    Kiitos kaikille eloisasta debatista, joka ei sinänsä minulta kommenttia edes vaatisi mutta kirjoitanpa kuitenkin. Kuten olen jo kohta 18 vuotta hokenut, kun kirjoittaa pienehköön rocklehteen rock-kritiikkiä, minusta silloin myös kritiikki saa olla rock’n’rollia. Tavallaan harmi, että ne runttaukset saavat kymmeniä kommentteja ja vain ne muistetaan, mutta sellaisia ihmiset ovat, minäkin.

    Kaikki varmaan muistavat Frank Zappan kommentin musiikista kirjoittamisen vaikeudesta, joten jätän sen tilanpuutteen takia toistamatta tässä. Leffa- ja kirjakritiikissä voi käyttää merkkimäärästä leijonanosan sisällön kuvailuun ja juonen referointiin, mutta musiikissa moista takaporttia ei ole. Niinpä minusta mielekkäin tapa kirjoittaa musiikista on ilmaista omat, musiikin herättämät tuntemukset täysillä. Jos tämä on mm. Tommin ja tavin mielestä asiatonta, olkoon; heillä on oikeus omiin hyvin perusteltuihin mielipiteisiinsä. Minusta avoin subjektiivisuus on rehellisyyttä. Etenkin näinä internet-aikoina kuka hyvänsä voi kuulla mitä hyvänsä, joten kriitikon mielipiteen suhteen omiin mieltymyksiin voi tarkistaa parilla klikkauksella. Enää kriitikot eivät siis ole portinvartijoita, ja minusta tämä on vain hyvä asia.

    Kritiikkiä itselle sen verran, että tuohon 2000 merkkiin olisi ehdottomasti pitänyt saada mahtumaan maininta siitä, että kappaleet ovat käännöksiä suomeksi ilmestyneistä Indica-hiteistä. Muutenkin tuosta ehkä saa vaikutelman että kuuntelin vain ensimmäisen kappaleen, mutta todellisuudessa soitin levyn läpi kolme kertaa, mikä on vähimmäismäärä arvostelemalleni levylle.

    Kun kritiikki on kovaa, kritiikin kritiikkikin saa olla kovaa. Jatkakaa.

  • Lukija

    Osa ajattelee että levyarvostelujen pitäisi olla tyyliin demosedän tai bändiskabaraadin rakentavaa palautetta, vaikka kohderyhmänä on lukijat eikä bändi tai tuottaja itse. Jos Rumbaa lukee vaikka 50000 ihmistä (??), joista ehkä 500 tai 5000 on kiinnostuneita Indican uuden levyn faktisesta musiikkisisällöstä, eikö silloin kannata kirjoittaa arvostelu niin, että ne 45000–49500 muutakin saa tekstistä jotain irti? Vaikka pelkkää viihdearvoa. Ne 500–5000 voi ja osaa kyllä muodostaa mielipiteensä vaikka Spotifyn perusteella. Kärkevän ja viihdyttävän tekstin jälkeen ehkä osa niistä 45000–49500:sta muustakin voi kiinnostua, analyyttisen tuoteselosteen perusteella tus-kin-pa.

  • Toinen lukija

    Lukija, se on sitten eri asia että miten paljon viihdyttävyyttä saa revittyä siitä että itselle täysin tuntematon henkilö pikkunäppärästi teilaa itseä täysin kiinnostamattoman tuotteen. Huumori on taitolaji ja arvostelun saksalaishassuttelut ovat vaan niin väkisin väännettyjä. Toisaalta pointtisi siitä että joku niistä tuhansista muistakin voi kiinnostua piti jossain määrin paikkansa siinä, että ilman arvostelun kompastelevan äksyilypelleilyn aiheuttamaa runsasta keskustelua en olisi jaksanut pikatestailla albumia Spotifyn kautta. Aikamoista kuraahan se oli, joten arvostelun asiasisällön voin allekirjoittaa(tai no täytyy myöntää että joskus aikoinaan Ikuinen Virta jäi mieleen ihan kivana biisinä):

    “Valehtelisin jos väittäisin suomenkielisen Indican koskaan viehättäneen minua, mutta Maija Vilkkumaan, keijufolkin ja linnanneitohevin sekoituksessa oli juuri sellainen terve omaperäisyyden tunne, että sen suosion pystyi ymmärtämään.

    A Way Awaylla Indican naiset on kidnapattu kakkosluokan Nightwish-painajaiseen, joka karmii kliseisyydessään, halpuudessaan ja kaikenkattavassa mauttomuudessaan.

    Sävytöntä ja mössöistä kitarajynkytystä tahdittavat neoklassiset pianojuoksutukset sekä Jonsun heleä ääni tavalla, joka saa albumin kuulostamaan Kate Bushin helvetiltä… A Way Away saa ainoan tähtensä siksi, etteivät sen tekijät todennäköisesti tarkoittaneet mitään pahaa.”

    Kaikki muu huumorin tavoittelu olikin sitten lähinnä myötähäpeää aiheuttavaa.

  • Lukija

    Malliesimerkki siis siitä, että arvostelu täytti tehtävänsä sun osalta ja mun osalta mitä viihdearvoon tulee. Kaikki on tyytyväisiä ja tyytymättömätkin saa olla tyytyväisinä tyytymättömiä.

  • Keke R

    Jonsu kansanedustajaksi! Espoon vaalipiiri.

  • no huh

    raivostuttavan kamalaa musiikkia…..ei tätä toivoisi edes sakemanneille.tik’n’tak meets maija vilkkumaa disneylandissa,hyi saatana.

  • johan

    Mautonta vai. Mutta missä vaiheessa ja keiden mielestä rock’n rollin keskeisimmäksi sisällöksi on tullut … tyylikkyys? Olen kai ymmärtänyt asiat ihan väärin kun olen kuvitellut että piittaamattomuus hyvästä mausta nimenomaan kuuluu rokin päin näköä keinoihin. Mukavuusalueilla näpertelevät tyylistä tarkat on jotain ihan muuta.

    Levy voisi olla enemmänkin kritiikin kuvauksen mukainen niin kyllä lähtisi.

  • Dromedaari

    johanin (sorry kirjoitusasu, kunnioitan vain alkuperäistä, tosi rok) viimeisessä lauseessa on kyllä kieltämättä perää. Jos asiat ihan oikeasti olisivat näin, niin saattaisin jopa innostua. Nyt kyseessä on täysin yhdentekevää shittiä.

    ps. Kuuntelin levyn ainoastaan kaksi kertaa. Onko tämä jonkun mielestä ns. grower ts. kasvaisi kuunnellessa?

    Meitsi ts. mä leikkii nyt hipsteriä tai jotain kun, mut joensuulaisena käskettiin kaivautua täältä jonnekin koloon. Älkää kertoko sille nimimerkille joka mua ojensi tästä. B(P?)amlaan tällaista ulkomaansekoituksenomaista kieltä sny. Kansakoulu meillä loppui vasta 90-luvun lopussa ja mä olen niitä ensimmäisiä jolle opetettiin vierasta kieltä. Haluan nyt vain jakaa tämän kaikille, kun ulkomaanelävä saa maiharia takalistoon enkä pääse muuten harjoittelemaan IRL.

  • indie-ca

    yhtä asiantuntematonta ja asenteellista on indica kirjoittelu ollu aina, esim. pari aiempaa “arvostelua” (soundi rumba ym) löytyy tuolta kun selaa: http://forum.indica-music.com/index.php?/topic/93-indica-lehdissae/page__st__115?s=dc3a2f0afaf874c5adcf49ec2c1d6835

  • Moni samaa mieltä
  • setä

    tollanen vähän hassu ääntäminen nättien tyttöjen laulamana on aika kiihottavaa oikeastaan. ja saksassa huonokin seksi myy.