”The Book of Soulsilla on moni asia ihan kuten pitää, mutta siitä on silti hankala innostua”, kirjoittaa Saku Schildt arviossaan.
Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko
Iron Maiden
The Book of Souls
Parlophone
Arvosana: 6,3
Iron Maiden ansaitsee kunnioitusta yhdestä jos toisestakin musiikillisesta sankariteosta, mutta lisätään nyt listaan se, että bändi yrittää vielä vanhoina päivinäänkin tosissaan.
The Book of Soulsia edeltänyt The Final Frontier (2010) oli mitäänsanomaton luku metallijättiläisen ansioluettelossa, mutta uutuuslevy merkitsee paluuta orkesterin toiseksi viimeisimmän tuotoksen A Matter of Life and Deathin (2006) maisemiin. Tuolla albumilla monet kappaleet hätyyttelivät kymmenen minuutin mittaa, ja suurin osa niistä vieläpä kantoi koko kestonsa. Papoilla riitti edelleen ideoita.
Book of Souls pistää vielä paremmaksi. Sen pitkien eeposten seassa on kolme yli 10-minuuttista kappaletta – Bruce Dickinsonin kirjoittama päätösbiisi Empire of the Clouds kestää jopa 18 minuuttia – ja ne kuuntelee edelleen sujuvasti loppuun saakka.
Ideat vain eivät ole tällä kertaa erityisen häikäiseviä.
Book of Souls on hankala levy. Albumilla on moni asia ihan kuten pitää, mutta siitä on silti hankala innostua.
Iron Maiden kuulostaa niin vahvasti Iron Maidenilta, että hyvän mielen mittarin pitäisi kohota jo nostalgiakertoimen voimin punaiselle. Levyä ei ole hinkattu studiossa pilalle, vaan se kuulostaa elävien ihmisten muodostaman rockyhtyeen tuotokselta. Albumi antaa vaikutelman, että sitä on ollut tekemässä innostunut joukko muusikoita rutinoituneiden miljonäärien sijaan.
Silti levyn äärelle istuutuessa alkaa mieli harhailla jo parin kappaleen jälkeen jonkin väkevämmän musiikin pariin.
Kuten Iron Maidenin tapoihin kuuluu, levyn ensimmäinen single on myös sen köykäisin esitys. Speed of Light tuntui heti ilmestyessään samanlaiselta läpihuutorockilta kuin Be Quick or Be Dead (1992) tai Can I Play with Madness (1988), tosin viimeksi mainitulta kappale ottaa armotta turpiin. Muu albumi kulkee kunnianhimoisemmissa merkeissä.
Mutta ei siitä pääse mihinkään, että vaikka The Red and the Blackissä, Death or Gloryssa ja albumin nimikappaleessa on hetkensä – itse asiassa sama pätee jokaiseen levyn biisiin –, vain harvat niistä muistuvat mieleen viimeisen nuotin vaiettua.
Oikeastaan Book of Soulsista muistaa useammankin kuuntelun jälkeen parhaiten sen, että Shadows of the Valleyn alku kuulostaa hätkähdyttävän paljon 29 vuoden takaiselta Wasted Years -bravuurilta.
Sekin alkaa käydä selväksi, että Bruce Dickinson on lopulta tavallinen kuolevainen. Syöpähoidoista toipuvan laulajan ääni kuulostaa monin paikoin pingoitetulta ja pakotetulta.
Jostain syystä albumi antaa odottaa, että sen kappaleet ilahduttavat keikalla paremmin kuin levyllä. Tuskinpa nämä biisit ovat livenä mitään pakkopullaa vanhojen hittien seassa. Ties vaikka joku nousisi suorastaan uudelle tasolle, jos bändi saa kunnon hurmoksen päälle.
Vaan tokkopa monikaan niistä jää Maidenin keikkalistaan levynjulkaisukiertuetta pitemmäksi aikaa. Kaikesta yrityksestä huolimatta.
Saku Schildt