Mirel Wagnerin Sub Pop -debyytti teki kriitikko Juha Wakoseen vaikutuksen.
Teksti: Juha Wakonen, kuva: Aki Roukala
Mirel Wagner: When the Cellar Children See the Light of Day
Sub Pop
Murhaballadistin onnistunut paluu.
Hieman yli kolme vuotta sitten julkaistu Mirel Wagnerin esikoisalbumi on helposti yksi vuosituhannen alkupuoliskon merkittävimmistä tapauksista kotimaisessa populaarimusiikissa.
Lähes puskista pelmahtanut ja yhtä aikaa sekä häikäisevän vahvan että pelottavan intiimin kuuloinen levy kävi niin liki, että se riisui aseista paatuneimmatkin rokkipoliisit. Mitkään ylisanat eivät ole Wagnerin nimikkolevyn tiimoilta vieläkään liikaa, niin pysäyttävästi pelkistetty ja tummanpuhuva folk sillä soi.
Kolme vuotta on nykyisessä kaiken välittömyyttä alleviivaavassa ja kärsimättömyyttä hyveenä hellivässä ajassa ikuisuus, mutta toisaalta Mirel Wagnerin musiikki hylkii tehokkaasti ajatusta kertakäyttöisyydestä. Sen ajattomuutta korostaa entisestään lauluille valittu aihepiiri: kuoleman alituinen läsnäolo muistuttaa elämästä.
”Muista kuolevasi” on lentävä lause, jonka kertomuksen mukaan orja kuiskasi roomalaisen sotapäällikön korvaan tämän juhliessa voittoaan juhlakulkueessa. When the Cellar Children See the Light of Dayn teksteissä kuolema näyttäytyy aina haavana, josta veren ja kauheuksien lisäksi valuu jotakin herkkää ja kaunista, ihmisen osaa kuvaavaa.
Riisutun ilmaisun ja Wagnerin vähäeleiseksi lauluksi pukeman memento morin kuiskaamisen yhdistelmä on pettämätön: kirkas kauneus korostuu vain suhteessa sitä ympäröiviin varjoihin.
Mirel Wagneria on useammassakin yhteydessä verrattu muun muassa Nick Caveen, lähinnä murhaballadeja muistuttavien laulujensa ansiosta. When the Cellar Children See the Light of Day lähentelee kuitenkin enemmän esimerkiksi Mississippi John Hurtin pelkistettyä bluesia ja Steve von Tillin väkevää toista akustista soololevyä If I Should Fall to the Field (2002). Muun muassa kappale The Dirt tapailee jälkimmäisen tunnelmia aina sanojen voimakasta resitointia myöten.
Lähinnä elektronisen musiikin puolella tunnetun Vladislav Delayn osuminen uuden levyn tuottajaksi on sattumaksi naamioitunut siunaus. Hän onnistuu nimittäin käsittelemään Wagnerin vähäeleisen musiikin harvoja rakennuspalikoita juuri oikein.
Korostamalla esimerkiksi lauluäänen kuulautta Delay nostaa esiin musiikin säestämien tarinoiden yksityiskohtia tavalla, joka eroaa selvästi esikoislevystä. Samalla kurissa pysyy se wagneriaaninen paatos, joka välillä on vaarassa kampittaa tragedian tragikomiikaksi.
Mirel Wagner on enemmän tarinankertoja kuin laulaja-lauluntekijä. Tässä roolissa hän onnistuu poikkeuksellisen voimallisesti muistuttamaan sekä kuoleman lopullisuudesta että sen äärimmäisestä kiehtovuudesta.
Riisutun ilmaisunsa ansiosta Wagner pääsee myös suoraan iholle. Välitön läsnäolo rikkoo kuuntelijan henkilökohtaisen tilan rajat tavalla, joka ei aiheuta vaivaantuneisuutta. Mutta helpolla levy ei päästä. Musiikin loputtua sitä huomaa katselevansa käsiään kuin ne yhä pitelisivät pehmeää murha-asetta.
Arvio on julkaistu Rumbassa 7/14.