Cleopatra
”Ei ole helppoa olla jumala”, lauloi nuori Kauko Röyhkä niihin samoihin aikoihin, kun nuori Musta paraati aloitteli eräänlaiseen jumaluuteen nopeasti johtanutta uraansa. Alkuperäinen Paraati syttyi ja sammui laulajanvaihdoksineenkin niin nopeasti, ettei tällaisia ontologisia kiemuroita varmaan ehditty hirveästi kelailla.
Mutta kuten niin usein käy, tähdenlennosta jäi taivaalle kestävä jälki, ja se jähmettyi sitten alakulttuurijumaluudeksi.
Jälkimaine hyvin, kaikki hyvin – mutta 2010-luvulla Mustan paraatin ydinjäsenten piti tietysti palata haaskalle. Tämähän on aivan ymmärrettävää: kuka nyt jaksaisi vanhentua nuoruudenharrastustensa legendan kasvua katsellen, puuttumatta itse asiaan mitenkään? Ei siihen olla pystytty paremmissakaan piireissä.
Paraatin tapauksessa perusongelman muodosti se vanha tuttu, eli laulajan vakanssin täyttäminen. Bändi on jossain määrin poikkeuksellinen siinä, että musikantit ovat kasassa ja voimissa, mutta keulakuvan pesti on ollut tuulisempi – ja tietysti Jore Vastelinin varhainen poismeno riisti mahdollisuuden siihen ilmeisimpään comebackiin, ennen kuin sellaista oltiin kai harkittukaan.
Tätä taustaa vasten Herra Ylpön kelpuuttaminen Paraatin ensimmäisen varsinaisen paluun laulajanpestiin muutamia vuosia sitten oli ehkä sokeeraavaa, mutta Ylpön liidaama Uusi musta -single oli kuitenkin täysin relevantti paluubiisi. Noihin aikoihin bändi toimi myös ainakin näkemälläni Flow-keikalla loistavasti.
Vanhana fanina Ylppö tuntui hypänneen vaativaan rooliin paljon luontevammin ja vapautuneemmin kuin omiin viimeaikaisiin hankkeisiinsa. Tuolta kokoonpanolta olisi odottanut lisääkin yhteistä musiikkia.
Sen sijaan me nirppanokat saimme kesällä niskaamme vielä kylmempää vettä, kun kerrottiin, että Musta paraati julkaisisi nyt englanninkielisen levyn – laulajanaan Jyrki 69. Ilmeisesti bändillä on ollut kytevää alakulttuurisuosiota niin sanotussa suuressa maailmassa, ja ilmeisesti joku on saanut heidät uskomaan, että tähän kannattaisi ”satsata”.
Lopputuloksena on nyt sitten levyllinen laiskanpulskeaa, maailman väsyneimpien synasoundien kuorruttamaa ja näennäisen jylhää larppausmusiikkia, joka ei välitä ainoatakaan todellista tunnetta tai ajatusta. Vaikea sanoa, mistä kaikesta pitäisi syyttää Jyrkiä ja mistä bändin varsinaisia jäseniä. Eiköhän tämä esteettinen rikos ole tehty ihan yhteisymmärryksessä.
Jyrki Linnankivi on käänteinen kultasormi, joka muuttaa noloksi kaiken, mihin koskee – mutta jonkun muun vikahan se on, että hänen annetaan tehdä niin myös Mustalle paraatille tai Black Paradelle tai mikä tämä konstruktio nyt onkaan olevinaan.
Niinpä Jyrki huokailee teatraalisesti epäkuolleiden yöstä saksaksi ja Aleister Crowleyn ”do what thou wilt” -läpästä rallienglanniksi, ja vaikka tätä pökälettä yrittäisi miten lähestyä, ei myötähäpeää jalompia tunnetiloja kirvoitu.
En tiedä, meneekö tämä läpi ”skenessä”, mutta jos menee, ei se skenen itsekritiikistä ainakaan mitään hyvää kerro. Ehkä kannattaisi katsoa sinne peiliin, jos siellä vaikka kuitenkin näkyisi vielä jotain.
