Läpi onnen ja ahdistuksen – arviossa Ville Leinonen: Auringonsäde/Pommisuoja

13.09.2011

Auringonsäde/Pommisuoja on elämys, se on matka. Levy ei ole helppoa kuunneltavaa, vaan siihen täytyy upota ja sitä pitää analysoida”, kirjoittaa Auroora Vihervalli arviossaan.

Teksti: Auroora Vihervalli, kuva: Fonal

Ville Leinonen: Auringonsäde/Pommisuoja
Fonal

Leinonen palaa hallitumpana ja hitusen nerokkaampana.

Hyönteisvauva kipuaa heinänvarren päähän ensimmäistä kertaa. Se jähmettyy korren päähän, ehkä kauhusta, ehkä kauneudesta. Ja sitten se pyristää itsensä ilmaan, tuosta vain, ensimmäistä kertaa. Ei siksi, että olisi pakko, vaan siksi, että se on vihdoin valmis. Hyönteisen ensilento ei ole ihme, mutta silti siinä on jotain ihmeellistä. Ainakin silloin, kun Ville Leinonen ja Paula Vesala ovat tehneet aiheesta vuoden kauneimman suomenkielisen laulun.

Leinosen vuonna 2010 ilmestynyt Majakanvartijan uni -levy oli spektaakkeli: psykoottisen upottava, hullu ja täten upea äänimaailma ravisti lauluntekijän harteilta iskelmäpölyt ja loksautti monen suun auki.
Auringonsäde/Pommisuoja -albumi ei ole yhtä neuroottinen kuin edeltäjänsä. Se on hallitumpi, riisutumpi, keskittyneempi.

Levyn ensimmäinen puolikas punoutuu pehmeäksi tuutulaulusikermäksi. Pikkuhyönteiset lentävät, ja onni on läsnä. ”Jos haluat, niin isi voi vielä tuoda sulle tilkkasen vettä”, Leinonen kuiskaa lohdullisesti. Tässä on Auringonsäde-osuus. Sitten äänimaailma muuttuu synkäksi, ahdistavaksi ja pelottavaksi, alkaa ajojahti ja hulluus. Turvallisuuden tunne katoaa hetkessä.

Auringonsäde/Pommisuoja on elämys, se on matka. Levy ei ole helppoa kuunneltavaa, vaan siihen täytyy upota ja sitä pitää analysoida. Leinonen vie kuuntelijan ilosta ahdinkoon niin nopeasti, että levyn loputtua tunteita pitää käydä läpi, jotta olo normalisoituisi. Tulee tarve keskustella, niin kuin aina, kun on kokenut jotain ainutlaatuista ja hieman selittämätöntä. Jotenkin Leinosen levystä ei voi puhua kuulostamatta korkealentoiselta, sillä sitä on myös musiikki itse. Tarvitaan suuria sanoja kuvaamaan suuria säveliä.

Leinosen levy ei ole klassikko, koska kaikesta pysäyttävyydestään huolimatta se ei päästä lähelle. Olisi jotenkin mielisairasta rakastaa tällaista musiikkia: se on liian maanis-depressiivistä ja heittelehtivää. Sen sijaan tämän vuoden ”paras kotimainen” -titteli on saattanut tulla kuitatuksi.

Arvio on julkaistu Rumbassa 12/11. Kuuntele albumi Spotifyssa.

Lisää luettavaa