Levyarvio: Janne Westerlundin Marshlandin sisimmässä uinuu bluesin musta sydän – kauhea, kaunis ja mykistävä




0,0

”Ei ole kyse siitä, kuinka nopeasti ja taitavasti soittaa tai kuinka autenttiset soittokamat on saanut haalittua. On kysymys siitä, minkälaisen elämän on elänyt, minkälaisen tuskan läpi on kävellyt ehjänä ja karaistuneena ja siitä, että pystyy katsomaan omaa kärsimystään ja näkemään siinä jotain kaunista”, kirjoittaa Jean Ramsay Janne Westerlundin levystä ja bluesin syvimmästä olemuksesta.

www.facebook.com/Westerlund.Janne

Janne Westerlund
Marshland
(Ektro)

Arvosana: 10

marshalndJanne Westerlund on yksi niistä suonsilmästä löytyneistä ruumiista. Satoja vuosia vanha, maan painon runnoma. Ääni on vääristynyt ja koukeroinen, ruosteen ja rikin polttama, turpeisen musta ja tuskainen. Kuolema on luultavasti ollut väkivaltainen.

Hylkiöitä ja sijaiskärsijöitä, uhreja jumalille, sitä ne olivat. Jos suoruumiit laulaisivat, se kuulostaisi jotakuinkin tältä. Niiden äänessä soisi totuus ja vääryys, vuosisatojen takaa raukeava umpisolmu, rikotun ihmisen tuska, haamun voimaton anteeksianto.

Circlen ja Pharaoh Overlordin riveistä sekä omien yhtyeittensä Plain Riden, Chainsmokerin ja Sweetheartin mikrofonin takaa tuttu Westerlund otti Oran-soolodebyytillään (2012) etäisyyttä muihin bändeihinsä akustisen kitaran ja banjon säestämillä kappaleillaan. Tai otti ja otti, onhan akustinen kitara ollut hänen pääinstrumenttinsa Plain Riden kanssa jo vuosien ajan. Myös Circlen Forest-levyltä (2004) löytyvä Ydinaukio on hengeltään hyvin lähellä Westerlundin soolomateriaalia.

Sen rooli on Marshlandilla samanlainen kuin puolisen vuotta sitten ilmestyneellä Plain Riden viimeisimmällä julkaisulla Skeleton Kites. Erilaisissa avovireissä ja droneissa soivana se kuulostaa paikoitellen dulcimerilta (jonka Westerlund on myös lisännyt soitinarsenaaliinsa ihan sellaisenaan) ja paikoitellen oudilta tai sazilta, tai joltain vielä vanhemmalta kielisoittimelta.

Onkin mielenkiintoista, että Westerlund on tällä levyllä lähes kokonaan hylännyt banjon. Sen sijaan hän loihtii kitarastaan kaikkien näiden muiden kielisoittimien ääniä – kuuntelepa vaikka Listening Rainin banjon kaltaista kolinaa.

Strangers Row’n kitaramelodia kurkottaa jonnekin vanhan musiikin arvokkaisiin ja raskasmielisiin harmonisiin rakenteisiin, ruttojen riivaamaan vanhaan Eurooppaan, tansiin luurankojen kanssa.

Long Tall Grass taas kasvaa tietoisuudesta, että tämä maailma on se sama paikka josta tulimme, vaikkei takaisin ole menemistä. Rakkaan haudalla heiluttaa tuohoa sama tuuli, joka tuiversi hänen hiuksissaan kevään ensi päivänä. Pitkä ruoho itsessään jo kertoo, että olemme loppukesässä, syksyssä. Ajan kuluminen on taidokkaasti piiloitettu kappaleen sanoituksen pieniin nyansseihin.

Kappale on järisyttävä jo tietämättä kappaleen resonansseja todelliseen elämään ja todellisiin tapahtumiin. Kun ne ottaa huomioon, on kappale mykistävä. Se kuivaa suun.

Nimikappaleella paletti puhkeaa täyteen kukkaan. On lattiatomia, sähkökitaraa ja huuliharppua. Lähes tunnistamattomaksi efektoitu Westerlundin ääni toistaa yksinkertaista lausetta “I’m alive / helpless, helpless, helpless, helpless”.

Kitarakamojensa, vintagestratojensa ja Mesa Boogiedensa kanssa touhottavien bluesmiesten soisi pistävän leipäläpensä kiinni ja kuuntelevan Marshland alusta loppuun. Sen pohjattomasta, mustasta suonsilmästä katsoo sieluusi bluesin syvä ydin, joka niin monelta muodollisesti pätevää bluesia veivaalta puuttuu sekä Suomessa että Jenkeissä.

Aina avauskappaleen taitavasti varioiduista bluesidiomeista lähtien Westerlund on ilmiömäisen sisällä traditiossa, sen hämärimmillä alkurämeillä. Avauskappaleen käärmemäinen riffi on pahanenteinen, mustalla siveltimellä pyöräytetty umpisolmu, jonka väliosan vuoripuronkirkas, yläkielillä vedetty kitaralinja avaa.

Valon ja varjon variointi on näissä sävellyksissä ja sovituksissa mestarillisen taitavaa. Westerlund maalaa ja rajaa tiloja useita vuosikymmeniä harjoitelleen mestarin vakaalla kädellä.

Ei ole kyse siitä, kuinka nopeasti ja taitavasti soittaa tai kuinka autenttiset soittokamat on saanut haalittua. On kysymys siitä, minkälaisen elämän on elänyt, minkälaisen tuskan läpi on kävellyt ehjänä ja karaistuneena ja siitä, että pystyy katsomaan omaa kärsimystään ja näkemään siinä jotain kaunista.

Marshland on edeltäjäänsä eheämpi ja temaattisesti vahvempi levy. Edellislevylle annoin jo täydet pisteet, ja koska tämä on vielä sitäkin parempi, pitäisi jostain puristaa yksi piste vielä lisää. Se on seurausta siitä, että levyä kuunnellessa miettii monessa kohtaa, ettei tätä olisi voinut tehdä paremmin, intensiivisemmin tai tyylikkäämmin.

Janne Westerlund on kansallisaarre, musta timantti lasirihkaman seassa. Jos vaikka tämän levyn yhteydessä se vihdoin huomattaisiin ja tunnustettaisiin.

Jean Ramsay