Levyarvio: Rangerin odotettu debyyttialbumi on rakkaudella tehty kunnianosoitus menneille ajoille

24.03.2015

”Aika lailla tällaista Kreator-Death Angel-Sodom-paukutusta Rangerilta osasi odottaakin nuottiakaan kuulematta. Mitään uutta ei ole tarjolla. Mutta ei se mitään, tuskin on tarkoituskaan. Thrashin primitiivinen jytkytys koppaa kyllä mukaansa, se kun on tehty suurella sydämellä, ylitsevuotavalla innolla ja mahtavalla itseluottamuksella”, kirjoittaa Kimmo K. Koskinen arviossaan.

www.facebook.com/rangerheavymetal

Ranger
Where Evil Dwells
(Spinefarm)

Arvosana: 7,0

whereevildwellsTähän on tultu. Ironia taitaa olla lopullisesti menneisyyttä, kun puhutaan varsilenkkareista, biker-viiksistä ja farkkuliiveistä. Ja siloittelemattomasta, antaumuksella räimitystä thrash metalista, jossa lauletaan metallista, tappajahaista ja sellaisesta.

Helsinkiläiskopla Rangerin debyytti on pohjustettu intohimoisen vastaanoton saaneilla pienjulkaisuilla. Tähän pohjakuhinaan nähden Where Evil Dwells on tavallaan pettymys. Aika lailla tällaista Kreator-Death Angel-Sodom-paukutusta osasi odottaakin nuottiakaan kuulematta. Mitään uutta ei ole tarjolla.

Mutta ei se mitään, tuskin on tarkoituskaan. Thrashin primitiivinen jytkytys koppaa kyllä mukaansa, se kun on tehty suurella sydämellä, ylitsevuotavalla innolla ja mahtavalla itseluottamuksella.

Rangerin debyyttilevy voisi olla vuodelta 1987 – se jopa tulee ulos klassisessa kolmen formaatin kirjossa: CD-LP-MC. Mistään ei kuule, että levyn julkaisu on vajaat 30 vuotta ajastaan myöhässä.

Perinteitä ihannoiva tai pikemminkin ne täysin sisäistävä luomuote kuuluu ja näkyy kaikessa. Biisit ovat jokseenkin tavanomaisista riffeistä 15-vuotiaan sovituskokemuksella kasattuja, substanssiin nähden ylipitkiä spektaakkeleja. Kitarat ujeltavat viuhuvia sooloja minkä sahaamiseltaan ehtivät, kannessa on köpösti maalattuja demonien pääkalloja ja rummut kajahtelevat täysin holtittomalla volyymilla.

Vauhdilla syljetyssä laulussa tuntuu lähtevän vähän väliä niin sanottu ”King Diamond -mopo” käsistä. Tämä kaikki tukee erinomaisesti kokonaistunnetta siitä, ettei ironiaa ole, vain syvintä mahdollista kunnioitusta.

Ja täydelleen sisäistettyä tribuuttiheviähän Ranger on. Se on uuden sukupolven kunnianosoitus thrash-pioneerien käppäisille ensialbumeille, joiden tenho on kankeudestaan huolimatta ylittämätöntä.

Se kumartaa aikaa, jolloin metalli oli vaarallista, nahanhajuista ja kaikin puolin kamalaa. Sitä aikaa, kun hevijätkiä ei luokalla ollut kuin kaksi ja heidät tunnisti välittömästi, yleensä alussa mainituista ulkoisista ominaispiirteistä. Ja hajusta.

Ranger pelaa taiteellisesti turvallisella mutta myös tavallaan vaarallisella alueella kolutessaan mestarien jo aikoja sitten taakseen jättämiä tantereita. Toiminnan intensiteetti ja vakaumus ovat kuitenkin sitä luokkaa, ettei pastissimaisuus häiritse – päinvastoin, se sykkii metallin alkuenergiaa.

Ei ihme, että monet nelikymppiset hevijermut tuntuvat löytäneen sisäisen häirikkönsä uudelleen Rangerin kautta. Ja toimiihan yhtyeen veuhtominen mainiosti. Ei ehkä koko albumin mitassa kerrallaan, mutta raidan tai parin annoksina se jaksaa riemastuttaa.

Kimmo K. Koskinen

Lisää luettavaa