”Wilsonilla on miltei pettämätön kyky yhdistellä popahtavan tarttuvia ja kuulaita melodioita kimurantteihin kappalerakenteisiin sekä kokeelliseen ilmaisuun”, kirjoittaa Juha Wakonen arviossaan.
Steven Wilson Facebookissa.
Steven Wilson
Hand. Cannot. Erase.
(Kscope)
9
Mikäli moderni progressiivinen rock pitäisi syystä tai toisesta tiivistää vain yhteen henkilöön, Steven Wilsonille tuskin löytyisi ainuttakaan varteenotettavaa kilpailijaa.
Mies saatetaan edelleen tuntea kaikkein parhaiten useita hienoja melodioita ja tunnelmallista äkkivääryyttä sekoittaneita levyjä tehneestä Porcupine Tree -yhtyeestä, mutta yhtä hyvin bändin musiikillisten ansioiden rinnalle voisi nostaa Wilsonin yhteistyökuviot Opethin, Marillionin, Anatheman, King Crimsonin ja vaikkapa Jethro Tullin kanssa. Tai hänen ja Mikael Åkerfeldtin aivan tolkuttoman hienon Storm Corrosion -julkaisun.
Eivätkä hänen omat soololevynsäkään häviä rahtusen vertaa yllä mainittujen nimekkäämpien projektin rinnalla.
Edellinen soolojulkaisu The Raven that Refused to Sing (and Other Stories) ilmestyi lähes tasan kaksi vuotta sitten, ja se oli kiistattomasti yksi koko vuoden 2013 merkittävimpiä levyjä. Nyt Wilson toistaa temppunsa. Hand. Cannot. Erase. nimittäin kiilaa itsensä takuuvarmasti kuluvan vuoden albumilistan kärkeen.
Temaattisesti yhtenäinen levy perustuu osittain englantilaisen Joyce Carol Vincentin erikoiseen tapaukseen muutaman vuoden takaa. Tämä lontoolaisnainen katkaisi tuntemattomasta syystä yhteytensä sekä ystäviinsä että sukulaisiinsa ja yksinkertaisesti katosi kaikilta lähimmäisiltään kokonaan. Ja kun Joycen ruumis vihdoin löydettiin hänen omasta asunnostaan tammikuussa 2006, hänen pääteltiin kuolleen lähes kolme vuotta sitten. Kukaan ei ollut kaivannut Joycea vuosikausiin.
Wilson ei resitoi tapausta levyllä kovinkaan yksityiskohtaisesti, vaan hän käyttää sitä ikään kuin raameina, joihin sovitellaan muun muassa laajempia kysymyksiä ihmisten eristäytymisestä toisistaan, ”katoamisesta” yhteiskunnalta ja yksilön omasta henkilökohtaisesta muistista.
Musiikillisesti uusi levy ei ole samanlainen kumarrus progen 1970-luvun kulta-aikoihin kuin edeltäjänsä, mutta yhtä kaikki Hand. Cannot. Erase. alleviivaa kuuluviin Wilsonin henkilökohtaisia klassisen progressiivisen musiikin vaikutteita entistäkin selvemmin.
Wilsonilla on miltei pettämätön kyky yhdistellä popahtavan tarttuvia ja kuulaita melodioita kimurantteihin kappalerakenteisiin sekä kokeelliseen ilmaisuun. Näin hänen kappaleistaan paistaa läpi samanaikaisesti rakkaus Yesin ja Rushin kaltaisiin progejättiläisiin sekä Meshuggahin matemaattisen tarkkaan riffijurnutukseen.
On äärimmäisen hankala keksiä progressiivisen musiikin elkeitä, joissa Wilson ei suvereenisti loistaisi tasavertaisesti vaikutteidensa rinnalla. Hand. Cannot. Erase onnistuu siinä, missä lukuisat muut aikalaisprogeilijat eivät: se kuulostaa samaan aikaan sekä modernilta että perinnetietoiselta ja vailla rahtustakaan sitä tunkkaisuutta, joka väistämättä syntyy, kun yrittää vain jäljentää muita.
Juha Wakonen